Olisipa yksinkertaisempaa tai jotain

Mikä? Minä. Ihmiset yleensä. Ihmisten tunteet. Ihmisten välinen kanssakäyminen. Ihmisten tapa toimia. Itsensä säätely. En tiedä.

Tulee tilanne. Asia. Joskus.

Tilanne. Asia.
Josta tiedän varsin hyvin, että sillä ei käytännössä ole mitään merkitystä elämälleni eikä sen puitteille.
Tiedän, että minulla on asiat hyvin ja paremmin kuin monilla muilla, enkä vaihtaisi osia tiettyjen tahojen kanssa.
Tänä kesänä taas varsinkin tiedän, että asialla ei todellakaan pitäisi olla mitään merkitystä isossa mittakaavassa.
Tiedän myös edelleen sen mitä olen tiennyt jo kohta kaksi vuotta. Eikä minulla ole epäilyksen häivää.

Niin. Tiedän kyllä.
Ja tiedän, että kun vain olisin kokonaan välittämättä muutaman päivän, muutaman tunnin. Pääsisin itse vähemmällä. Ja jotkut muutkin pääsisivät vähemmällä.
Tai jos edes purisin hammasta ja sulkisin tunteen jonnekin syvälle niin edes muut pääsisivät vähemmällä.
Silti. Sille ei vain voi mitään. Asialle. Tilanteelle. Sen vaikutuksesta itseen. Itselleen. Tunteilleen. Minä en ainakaan. Vaikka sentään joskus yritän.

Entä pitäisikö edes voida olla välittämättä? Tuntematta.
Olisinko minä jos en välittäisi? Olisinko parempi minä? Helpompi varmaan.
Jos en välittäisi asiasta, tuntisi tilanteessa - olisinko silloin välittämättä myös joistain muista asioista joista kuitenkin haluan ehdottomasti, ehkä jopa palavasti välittää?
Enkö tuntisi kaikkia niitäkään tunteita joita haluan tuntea?

Miksi muiden ihmisten "rattaat" ja tunteet eivät voi toimia vaikka näissä joissain asioissa kuten omat (Tai omat niin kuin muiden, mutta omat nyt on toki oikeammat, eikö)?
Ei tulisi tällaisia tilanteita ja asioita. Ehkä.
Kun se nyt vaan on niin, että kun minä en käsitä jotain tällaista asiaa. Tilannetta. Tapaa toimia.
...niin en tiedä miten kuvailla sitä tunnetta joka sisälle syntyy.
Ei se ole varsinaisesti vitutusta. Kai vähän sitäkin.
Ei se ole varsinaisesti surullisuutta. Sitäkin vähän.

Kun ajattelen järjellä, tuloksena on esim. sääliä ja ihmetystä.

Silti lähinnä tunnen sisuksissa tuttua fyysistä puristusta joka pyrkii ulospäin. Sitä joka työntää suolaista vettä silmistä ulos edellään.

Tällaisinakin päivinä, joina olen saanut ja saan edelleen tuntea huimaa onnen tunnetta.

En voi mitään asialle. Tilanteelle. Tavalle jolla muut toimivat.
Toivoisin tietysti että voisin.
Tai että voisin edes vain sulkea sen pois itsestäni, kunnes se on taas tältä erää ohi.
Tuntematta.
Koska se ei siitä muutu. Eikä sillä siis ole merkitystä. Käytännön merkitystä.
Olen kuitenkin melko varma, etten siihen tule pystymään.