Sinua ei ole olemassa. Sinua ei ehkä koskaan ole olemassa. En tiedä millainen olisit jos olisit olemassa. Vielä jonkin aikaa sitten en miettinytkään asiaa. Sen verran tiesin, että minä en halunnut edes tutustua sinuun. En kaivannut olemassaoloasi. En ollut edes utelias.
Kaikkea on tapahtunut. Sinun olemassaolostasi on keskusteltu. Ajatus sinun olemassaolostasi on saanut minut jopa paniikkihäiriön partaalle, eikä se ollut kaunista. Eikä se niinkään johtunut siitä, että sinun olemassaolosi sinänsä olisi pelottavaa saatika pahaa. Mutta en voinut edes kuvitella tai käsittää, miten minä selviäisin siitä. Elämäni oli ja on erittäin hyvä näin. Mitä sitten jos sinä olisit olemassa?
Olen kuitenkin saanut totutella ajatukseen ja olen siihen tottunut. Olen tehnyt työtä sen eteen. Olen leikitellyt mielikuvilla. En vieläkään tiedä miten siitä selviäisin, mutta olen tullut siihen tulokseen että selviäisin. Miten, sen näkisi sitten. Kantapään kautta niinkuin useimmat asiat elämässä. Tai ehkä sydänkin siinä olisi osallisena.
Elämä on kuitenkin kummallista. Mitä enemmän olen tottunut ajatukseen olemassaolostasi ja alkanut toivoakin sitä, sitä hiipuvammalta näyttää mahdollisuus siihen. Eli en ehkä koskaan saakaan tietää miten selviäisin. En ehkä koskaan saa nähdä miltä tuntuisi nauttia olemassaolostasi tai tuskailla sen eri ulottuvuuksia.
Enkä pysty vaikuttamaan siihen, oletko joskus olemassa. Kunpa voisinkin. Haluaisin voida jakaa sen kokemuksen rakkaimpani kanssa ja antaa sen lahjan hänelle.
Jos sinä et koskaan ole olemassa, toivon että olen tarpeeksi.
Mutta ehkä sinä olet vielä joskus olemassa? Lupaan, että koettaisin selvitä parhaani mukaan ja jos välillä selviäisin huonommin, toivon että en selviäisi liian huonosti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti