Miksi on päiviä kun tuntuu että mitä tekeekin ja sanookin niin melkein kaikki menee solmuun ja aiheuttaa harmistusta tai pahaa mieltä. Vaikka sitä ei tarkoita eikä varsinkaan halua. On sitä että tajuaa mitä sanoi tai teki, vaikka sitten sen hitusen liian myöhään. Ne harmittavat ja surettavat. Ja jos joku tekeminen vielä muistuttaa sellaisista piirteistä jotka harmittaa itseäänkin jossain toisessa ihmisessä ja jota piirrettä ei itselleen haluaisi geeneistä tai mistä vaan huolimatta niin se vasta harmittaa.
Sitten on hetkiä jolloin ei edes tajua mitä sanoi tai teki. Jotain kuitenkin. Sitten ärsyyntyy lisää siitä että huomaa sen mutta ei tiedä mitä se oli mutta se pitää sitten selvittää.
Ja miksi ei voi vain kytkeä päälle tai pois itsessään sellaisia piirteitä että asiat olisivat helpompia.
No näillä mennään. On sentään se joku jonka saa harmistumaan. Ja se on aika pirun ihanaa se. Ei se harmistus. Vaan. Ni.
