Tutkimuksia

Toistuvasti tulee lehteä lukiessa tai uutisia katsoessa ihmeteltyä mitä kaikkea tutkitaan - tuntuu niin monesti että itsestäänselviin asioihin käytetään aikaa ja rahaa ja energiaa...

Perheväkivaltaa kokeneilla tytöillä enemmän käytöshäiriöitä - REALLY? OMG!
Pojat on varmaan säästetty toiseen tutkimukseen. Jännityksellä odotellaan. Vai onkohan se jo tutkittu? Damn, missattu se tulos.

Psoriasis voi haitata työntekoa - AI?
Miksi mikään vaiva tai sairaus koskaan voisi haitata?

Sitten tämä vaahtokarkkitesti - kuulemma klassikko peräti (no itse en ollut kuullut siitä mutta eipä sillä väliä).
Mutta että neljä vuosikymmentä on kuviteltu, että moisen testin tulos kertoisi vain lapsen ominaisuuksista - ettei kokemukset vaikuttaisi.

Ehkä siis lapsen parempaan menestykseen (kun on "parempi luontainen itsehillintä" kuten tuon testin mukaan oletettiin) vaikuttaakin osaltaan se, miten luotettavia aikuisia ympärillä häärii. EHKÄ. En todellakaan ole tutkinut asiaa. Tuntuis niinku vaan sillee...

Olisipa yksinkertaisempaa tai jotain

Mikä? Minä. Ihmiset yleensä. Ihmisten tunteet. Ihmisten välinen kanssakäyminen. Ihmisten tapa toimia. Itsensä säätely. En tiedä.

Tulee tilanne. Asia. Joskus.

Tilanne. Asia.
Josta tiedän varsin hyvin, että sillä ei käytännössä ole mitään merkitystä elämälleni eikä sen puitteille.
Tiedän, että minulla on asiat hyvin ja paremmin kuin monilla muilla, enkä vaihtaisi osia tiettyjen tahojen kanssa.
Tänä kesänä taas varsinkin tiedän, että asialla ei todellakaan pitäisi olla mitään merkitystä isossa mittakaavassa.
Tiedän myös edelleen sen mitä olen tiennyt jo kohta kaksi vuotta. Eikä minulla ole epäilyksen häivää.

Niin. Tiedän kyllä.
Ja tiedän, että kun vain olisin kokonaan välittämättä muutaman päivän, muutaman tunnin. Pääsisin itse vähemmällä. Ja jotkut muutkin pääsisivät vähemmällä.
Tai jos edes purisin hammasta ja sulkisin tunteen jonnekin syvälle niin edes muut pääsisivät vähemmällä.
Silti. Sille ei vain voi mitään. Asialle. Tilanteelle. Sen vaikutuksesta itseen. Itselleen. Tunteilleen. Minä en ainakaan. Vaikka sentään joskus yritän.

Entä pitäisikö edes voida olla välittämättä? Tuntematta.
Olisinko minä jos en välittäisi? Olisinko parempi minä? Helpompi varmaan.
Jos en välittäisi asiasta, tuntisi tilanteessa - olisinko silloin välittämättä myös joistain muista asioista joista kuitenkin haluan ehdottomasti, ehkä jopa palavasti välittää?
Enkö tuntisi kaikkia niitäkään tunteita joita haluan tuntea?

Miksi muiden ihmisten "rattaat" ja tunteet eivät voi toimia vaikka näissä joissain asioissa kuten omat (Tai omat niin kuin muiden, mutta omat nyt on toki oikeammat, eikö)?
Ei tulisi tällaisia tilanteita ja asioita. Ehkä.
Kun se nyt vaan on niin, että kun minä en käsitä jotain tällaista asiaa. Tilannetta. Tapaa toimia.
...niin en tiedä miten kuvailla sitä tunnetta joka sisälle syntyy.
Ei se ole varsinaisesti vitutusta. Kai vähän sitäkin.
Ei se ole varsinaisesti surullisuutta. Sitäkin vähän.

Kun ajattelen järjellä, tuloksena on esim. sääliä ja ihmetystä.

Silti lähinnä tunnen sisuksissa tuttua fyysistä puristusta joka pyrkii ulospäin. Sitä joka työntää suolaista vettä silmistä ulos edellään.

Tällaisinakin päivinä, joina olen saanut ja saan edelleen tuntea huimaa onnen tunnetta.

En voi mitään asialle. Tilanteelle. Tavalle jolla muut toimivat.
Toivoisin tietysti että voisin.
Tai että voisin edes vain sulkea sen pois itsestäni, kunnes se on taas tältä erää ohi.
Tuntematta.
Koska se ei siitä muutu. Eikä sillä siis ole merkitystä. Käytännön merkitystä.
Olen kuitenkin melko varma, etten siihen tule pystymään.

Better Late than never

Päivitys olisi pitänyt tehdä jo perjantaina. Silloin tuli tavallaan varmistus sille aiemmin mainitulle jättipotille. Tavallaan. Pieni mutta siihen jäi mutta silti.

Nyt sitten vaan saa jatkaa kesästä nauttimista ja tulevaisuuden suunnittelua ilman suurempia rajoituksia. Just siistii.

Kesästä oppii muuten ottamaan paljon enemmän irti kun ei ole lomaa mitä odottaa. Yksittäisinä päivinä ja jopa päivien osina ehtii ja pystyy tekemään vaikka mitä kun ei keskity odottamaan sitä lomaa jolloin vasta muka voi tehdä asioita. Kokeilkaa vaikka.
Sokka irti ja menoksi.

Äh.

Miksi on päiviä kun tuntuu että mitä tekeekin ja sanookin niin melkein kaikki menee solmuun ja aiheuttaa harmistusta tai pahaa mieltä. Vaikka sitä ei tarkoita eikä varsinkaan halua. On sitä että tajuaa mitä sanoi tai teki, vaikka sitten sen hitusen liian myöhään. Ne harmittavat ja surettavat. Ja jos joku tekeminen vielä muistuttaa sellaisista piirteistä jotka harmittaa itseäänkin jossain toisessa ihmisessä ja jota piirrettä ei itselleen haluaisi geeneistä tai mistä vaan huolimatta niin se vasta harmittaa.
Sitten on hetkiä jolloin ei edes tajua mitä sanoi tai teki. Jotain kuitenkin. Sitten ärsyyntyy lisää siitä että huomaa sen mutta ei tiedä mitä se oli mutta se pitää sitten selvittää.

Ja miksi ei voi vain kytkeä päälle tai pois itsessään sellaisia piirteitä että asiat olisivat helpompia.

No näillä mennään. On sentään se joku jonka saa harmistumaan. Ja se on aika pirun ihanaa se. Ei se harmistus. Vaan. Ni.

Madonna ja Eikka

Mikä saa ihmisen huudahtamaan EIKKA! kuullessaan autoradiosta "time goes by... so slowly..." vaikka ei ole Eikkaa koskaan nähnytkään? Eikä edes itse asiassa ole varma kirjoitetaanko se noin... Joku h....aalto kai.

Ihmettelyä

Hitto että elämä on kummallista.
Ei sen näin pitänyt mennä! Ikinä. Ei. Ei. Ei. Ei mun pitänyt koskaan olla tällaisessa tilanteessa. Mun piti olla muka "fiksu" - aina. Jos olosuhteet eivät ole sopivat, ne eivät ole sopivat. Ei siinä mitään. Jatketaan matkaa. Ei sotkettaisi omaa eikä kenenkään muunkaan elämää.

Ökspä. Sitten nämä tyypit ilmestyvät kuvioihin ja kaikki meni menojaan. Mikään ei ole ennallaan.
Kaikki hienot periaatteeni ja varmaan moni aikanaan lausumani "viisaus" on haihtunut höyrynä taivaalle kun sata wattia on iskenyt kerta toisensa jälkeen suoraan tajuntaan, päin näköä ja niin edelleen. Yhä syvemmälle. Ja se iski nimenomaan ensin tajuntaan. Siksi se ehkä tuntuukin niin lujaa.



Parit elämät on nyt sotkussa. Mikään ei ole selvää. En silti valita. Juuri nyt on hyvä näin. Todella hyvä. Olisipa kaikilla.

Nyt koristelemaan. Futufutufutu. Ja hyvää yötä.

Lumisadetta

Siinä kiteytettynä mitä päässä enää on jäljellä taas tänä iltana. Ei siis mitään syvällistä odotettavissa (öö onko joskus, ehkä, en tiedä). En ole sen enempää sekaisin kuin tähänkään asti (ei kommentteja, kiitos), mutta ajatuksia ei irtoa.

Pää on tyhjennetty tai pitäisikö sanoa huuhdeltu taas aika perusteellisesti tänään, on pumpattu asiaa ulos ja sisään, puhumattakaan asiattomuuksista. On putoiltu polville, kuristettu, tökitty, katsottu silmiin tai siis ei, väistelty juoksevia kettuja ja kontioita, lähes itketty, todellakin naurettu, kirjoitettu kriittisesti väärin, nähty läpi tai ei siis nähty jne. Tajunnanvirran taso ja mittakaava on ollut taas sanoinkuvaamatonta ja vaikka sen kuvaisin tähän sana sanalta te ette tajuaisi siitä paskaakaan (siihen kai vaaditaan sitten se jokin juttu josta oli tuolla aiemmin puhe)... Pahoittelen. Sitä tosiasiaa että te ette tajua. Ja kielenkäyttöäni.

Kaiken sen jälkeen sain sentään aikaiseksi käydä tilaamassa uudet silmälasit (vihdoin!!! entiset heittäytyvät vähän väliä kahtia), käynti kangaskaupassa oli tuloksellinen ja vietin varmaan kolme varttia urheilukaupassa juttelemassa myyjän kanssa (joo se oli sentään samalla joukkuekaveri...). Autossa jamitin (sen mitä auton ratissa voi - silloin kun kiertää liikenneympyrää toista kertaa...) täysillä tuota edellisen postauksen jälkimmäistä biisiä, tosin ilman Georgea, täytyy sanoa että on melkest parempi niin. Ei millään pahalla, Ykä.

Pistänpä sen vielä kerran, ennen kuin tulee liian myöhä. Hyvää yötä.

Ja äänestä vielä...

Kovinpa jumittaa nyt tämän alkuviikon postausteema. Blaah, koetan keksiä pian jotain muuta. Mutta nyt vielä kerran ääniaiheesta.

Paluumatkalla pelistä tuli radiosta tämä biisi. Enpä ollut pitkään aikaan kuullutkaan sitä. Pidin siitä aikanaan heti ensikuulemalla, punttisalilla (no sinne se nyt ei sopinut, mutta kun radio sielläkin oli päällä...nykyään onkin omat luurit korvilla)

Pidän sävelestäkin, ja silloin nimenomaan sanat koskettivat erityisen läheisesti. Ne kertoivat niin hyvin siitä mitä silloin toivoin ja mitä ajattelin. No se on mennyttä, ei siitä sen enempää.
(Siihen sopii nykyään paremmin yksi P!nkin biisi - niin, kyllä minäkin olen jonkun asian suhteen "nam, nam, nam...")

Ajattelin kuitenkin silloin, että niin se vaan on aina, puhetta tarvittaisiin jatkuvasti ja aina ja uudelleen ja uudelleen ja perusteellisesti, jotta kaksi yksilöä voisivat mitenkään tietää yhtään miten toinen toimii, mitä ajattelee tai tuntee tai paljon mistään mitään.

Tietysti sitä tarvitaankin, yksilöitähän me olemme. Mutta olen joutunut - tai saanut - huomata, että toisia voi olla kovin paljon helpompikin ymmärtää tai tulkita. Noin vaan. Myös ilman paljoa puhetta. Omituista. Hämmentävää. Ja minäkin olen aika lailla luettavissa...valitettavastikin, välillä. Sitä viestintää on niin monenlaista.

Tämä ei ole tarkoitettu moitteeksi ketään kohtaan. Mutta nyt kun olen itse kokenut miten viestintä voi toimia, mihin ei aina todellakaan tarvita sanoja, en varmaan koskaan pysty tyytymään vähempään.



Meillä on muuten mieletön ikäjakauma meidän jäähdyttelijäjoukkueessa. Seitsemän pelaajaa, viideltä vuosikymmeneltä!! Ja penkillä oli tänään vielä yksi tältä vuosikymmeneltä - sillä oli sitä paitsi paljon hauskempaa katseltavaa kuin meidän peli, sillä oli (siis anteeksi hänellä!!) pienet pehmo - Nalle Puh ja Tiikeli ja Nasu kopassaan. Hyvä kun en varastanut...no en edes minä, älkää nyt kauhistelko siellä.

Ja nyt kun tänään oli peli eikä siis treenejä, ehtii kerrankin katsomaan Mestareiden liigaa kunnolla. Siispä voiton kunniaksi lasi viiniä, pari tuikkua palamaan, vaihteeksi kolhittu vasen polvi ja muut luut sohvalle ja futista katsomaan. Ai venyttelyä. Olisko se hyvä? Ei kai, oon venyny jo näin pitkäks muutenkin...

Jee - pitkästä aikaa näen suosikkipelaajanikin kentällä. Arvauksia, kuka se on? On näköjään avauksessa.... :)

PS... aina tässä käy näin... mä nukahdan. No nyt onneks se oli just tauon ajaksi.

Kuva ja Ääni

Tänäänkin (kaikki kaverit pitäkää kiinni tai istukaa alas...) kuuntelin P!nkiä autossa.
Tällä kertaa levyllä oli myös tämä biisi. Sen sanomaan kirjaimellisesti en ole varsinaisesti samaistunut koskaan, tulenhan "ehjästä" perheestä jne.

Mutta se on ehdottomasti yksi P!nkin äänen tulkintabiiseistä. Kylmät väreet menevät selkää pitkin olisivat sanat sitten mitä tahansa. (Ja hei, noi vatsalihakset...sori, ajatus harhautui. Voisiko joku ostaa tuollekin pidemmän paidan, näköjään nykyään monien paidat ovat "liian" lyhyitä - tai siis eivät...en valita ;) )

Kuunnellessani biisiä ehkä kolmatta kertaa putkeen aloin ajatella (vaarallista) laulun aihetta noin vähän laajemmin, en niin kirjaimellisesti sanojen mukaan.
Ja miten monella tavalla se perhe tai osa siitä voi olla rikki ja rikkoa tai ainakin muokata lasta ja hänestä kasvavaa aikuista.

Ja varsinkin, kuinka paljon erilaiset lapsuudenperheet vaikuttavat meidän päätöksiimme aikuisina? Mihin järjestykseen panemme asioita arvioidessamme niitä - riippuen siitä mitä olemme kokeneet, miten meitä on ehkä rikottu aikaisemmin (vaikka emme ehkä tiedostaisikaan kaikkea). Mitä arvostamme, mihin pyrimme, mitä koemme tärkeimpänä, mitä pelkäämme, mitä varomme, mihin olemme valmiit tyytymään esim. omassa parisuhteessamme ja siihen liittyvissä päätöksissä?

Onko taustallamme ulkoisesti hyvä perhe, kaunis perhepotretti, joka kuitenkin vuosien saatossa osoittautuu vähemmän hyväksi ja "rakkaus" ehdolliseksi ellei jopa vilpilliseksi. Ovatko silloin raadollinenkin rehellisyys ja pyyteetön rakkaus kärjessä?
Onko vanhempia ollut jossain vaiheessa syystä tai toisesta vain yksi?
Pyrimmekö silloin taistelemaan viimeiseen asti parisuhteen säilyttämiseksi?
Ovatko vanhemmat pysytelleet velvollisuudentuntoisesti yhdessä lapsen, uskonnon tms. takia, vaikka rakkautta tai varsinkaan intohimoa ei olisi ollut enää ties milloin ja olisi ollut kaikille parempi erota jo vuosia sitten? Ovatko silloin tärkeimpiä arvojamme se molemminpuolinen, syvä rakkaus, lämpö ja intohimo?
Olemmeko nähneet/kokeneet vanhempiemme tai toisen heistä rikkoutuvan tai kärsivän jostain? Pyrimmekö silloin ensisijaisesti välttämään tämän saman aiheuttamista tai kokemista?

Minä en väitä että näin on, enkä pysty sanomaan mikä on oikein tai väärin, nämä olivat vain niitä juttuja, mitä tuli mieleen. Toki päätöksiimme vaikuttavat sitä paitsi monet muutkin asiat.
Itsessäni kuitenkin huomaan selkeitä viitteitä soveltuvin osin.

Tässä kuitenkin se kappale. Sitä te kaikki odotitte. Tai siis niitä vatsalihaksia. Whaeva.



Hui kun tuulee. Nyt pari tuikkua kiviselle ikkunalaudalle ja nukkumaan.

WTF?

Olipa mielenkiintoinen perjantai-ilta. Ei voi muuta sanoa. Sain kovin "positiivista palautetta" (kuten tämä minulle ystäväni toimesta hienosti muotoiltiin...) kovin yllättävällä tavalla kovin yllättävältä taholta.

Ihan niin syvällistä palautetta en ollut valmis ottamaan vastaan kuin ehkä olisi ollut tarjolla, mutta pitäähän sitä nyt jonkun verran... jos kerran jollain on positiivista sanottavaa niin... I'm all ears. Tai jotain. Kun se jää kuitenkin sitten siihen.

Läheisyys ja etäisyys

Tässä nyt sattuneesta syystä on tullut pyöriteltyä taas näitä tiettyjä asioita päässään. Mutta tämä ei liity nyt viime aikojen tapahtumiin todellakaan mitenkään, tuli vain mieleen kun selailin kaiken maailman kuva- yms. tiedostoja tuolla tietokoneen syövereissä. Olin tämän ehtinyt todeta muutaman kerran jo aiemminkin, eipä vain ole tullut postattua tästä.

Väistämättä tietysti siellä koneella on myös kuvia menneen parisuhteen ajoilta eksineen, koirineen ja minuineen kaikkineen.

Totta kai muistan ja totta kai suurin osa muistoista on kauniita ja ne lämmittävätkin sillä omalla tavallaan. Mutta miten kaukaiselta ja etäiseltä hän, me ja se kaikki nyt kuitenkin tuntuu. Vielä loppukesällä minun oli niin kovin vaikea käsittää, vakuutteluista huolimatta (uskoin kyllä, pakkohan se oli), mitä se todella tarkoittaa ja miltä se tuntuu kun se on ohi ja nimenomaan kun on todella pystynyt päästämään irti.
Sitten niin vain yhtäkkiä oli käynyt. Olin päästänyt irti. Minulla ei ollut ikävä nimenomaan häntä - toki kaipasin ajoittain sitä läheisyyttä mitä parisuhteessa on. En kaivannut yhteydenottoa häneltä, en tuntenut tarvetta kertoa ja jakaa hänen kanssaan asioita. Olin taas avoin muulle maailmalle.

Niin paljon kuin se sattui kun sen yhtäkkiä (todellakin yhtäkkiä) ilmoitettiin olevan ohi. Niin paljon kuin halusin auttaa häntä ratkaisemaan ongelmansa ja kipukohtansa. Niin kauan kuin pidin hänestä ja toivon kipinästä kiinni jossain tuolla sisällä (tai ei se nyt kuulemma loppujen lopuksi niin suhteettoman kauan ollut, mutta pitkältä se tuntui - ainakin varmasti niistä jotka minua ja pohdiskelujani joutuivat kuuntelemaan).

Käsittämätöntä. Ja omalla tavallaan surullista. Mutta onneksi se sitten menee näin. Ja onneksi saldo jäi kuitenkin plussalle. Kiitos siitä.

Syksy ja kaksi kärpästä ja nolsu ja jääkalhu?

Niin odotettavissa ei edelleenkään ole mitään viisaita ajatuksia (joo hei kaverit ei tarvii kommentoida...tiedetään, milloinka olis...).

Ns. vakavista asioista pyörii välillä lähinnä päässä se, että menikö yhdellä iskulla kaksi hyvää asiaa vai pystyykö edes toisen vielä säilyttämään tai saavuttamaan? Kun sekin olisi kovin arvokas ja tavoiteltavan arvoinen, mutta ihmissydän on niin ihmeellinen. Saa nähdä.

Positiivisia asioita on se, että olen alkaneen kauden oikeasti nauttinut treeneissä käymisestä ja siellä ahkeroimisesta. Siis puhun nyt koriksesta. Kummasti kaikki keväällä ja kesällä tehty muu kuntoilu on osaltaan edesauttanut asiaa. Ja verivihollinen - joka edelleen toki nyppii minuakin - joutuu jatkuvasti ääneen valittamaan selkäänsä, koska hän ei pysy minun perässäni. HAH! Mikä henkinen voitto. Ärsyttää toista siinä määrin että hän joutuu näyttämään sen...

Ja selkä on tyytyväisempi, kiitos eilisen ensiavun, kunnollisen venyttelyn treenien jälkeen ja patjalla nukutun yön.

Muutama kuva, tosin ei tältä syksyltä, mutta... syksy kuin syksy. Siis noin kuvamielessä.

Pihalla

Joo pakkaamiset jäi vähiin tältäkin illalta, koska liihotin sen verran pihalla. Siis henkisesti. Vaikka tuon yhden kaverin kanssa luistaa jutut pääasiassa niin synkronoidusti, hän osaa heittää mut myös kärryiltä totaalisesti tai osaan hypätä niiltä kärryiltä itse.

Ei loukaten, ei tyrmäyksellä, mutta täysvoltti suoraan lehtikasaan niin että pöllähtää.
Ja koska tänään mainittiin myös runot, siksi tähän tällainen.
TT:

Hymyilet,
aivan äkkiä,
niin kuin hymyillään
silloin kuin oikeasti hymyillään,
ilman syytä,
niin kuin sanotaan
Yksikään hymy ei synny syyttä.
Hymy on sielun ainoa tapa
olla hetken näkyvillä
niin ettemme menettäisi uskoamme
sen kaikkivoipaisuuteen.
Hymyilet
jotta minäkin
paljastaisin sinulle
oman sieluni.


Hei kamu - hymyillään edelleen toisillemme?