Muurinmurtaja ja muuri

Miksi haluaisi tietää toisenkin lausumattomat ajatukset
Onhan omissakin usein liikaa

Miksi haluaisi tuntea onnea saatika kipua toisenkin puolesta
Olisihan helpointa olla välittämättä omistakaan tunteista

Miksi tuntea pahoinvointia luullessaan menettäneensä jotain
kun se voisi olla lähes yhdentekevääkin

Miksi antaa kenenkään sekoittaa kaikki
kun vuosien varrella on saanut asioita edes johonkin järjestykseen

Miksi tuntea toisen läsnäolo
Voihan aina kysyä oletko paikalla

Miksi vetää syvään henkeä, aistia, ja tuntea sähköiskuja päästä varpaisiin
Riittäähän että hengittää sisään ja ulos - niin pysyy hyvin hengissä

Miksi nauraa sydämellään niin että poskeen sattuu
kun hymylläkin pääsee pitkälle

Miksi antaa kenenkään koskettaa niin että järki sumenee
Parempi on pysyä selvin päin

Miksi katsoa kenenkään silmiin ja nähdä kaikki vastaukset
Tietohan lisää tuskaa

Miksi antaa kenenkään katsoa silmiin ja nähdä sisimpään asti
sehän on tarkoituksella sisällä, piilossa

Minä uskon tietäväni miksi

Kunpa sinäkin


Edit: Et. Ainakaan vielä. Sinun takiasi toivon että joskus. Jonkun kanssa.

Edit2 viikkoja myöhemmin: Jess, jess, jess! Minun kanssani. Kiitos.

Tommya

Sinä tulit minuun
kuin kevät,
lehti, kukka, lintu
kerrallaan, äkkiä,
eräänä kauniina päivänä
Sinä se olet
kumma kevät, urhea, sitkeä,
et suostu
antamaan syksylle tilaa,
et päästä
portista sisään, tarhaan
Yhdestäkään lehdestä
et luovu, yhdenkään kukan
et salli kuolla, yhtäkään lintua
et päästä lähtemään

- Tommy Tabermann

Kolmas yö

Kolme yötä takana uudessa kodissa. Eilen meni taas kovin juoksenteluksi ja pyöräilyksi (en valita!!) ja muuksi säätämiseksi joten kun pääsin kaupan (uudistettu!) kautta kotiin, kello lähenteli jo yhdeksää.

Ohjelmaan kuuluikin sitten enää vain yhden leffan katsominen loppuun ja tutustuminen pesukoneen käyttöohjeisiin - ennen kuin syntyy likaisten ja puhtaiden vaatteiden kaaos siihen nyt ah niin hallittuun kaaokseen.

Tänään täytyy käydä ostamassa pyykinkuivausteline...
Tänään kun ei tarvitse (!) juoksennella. Eikä pyöräillä. Vain tennistellä, koristella ja todennäköisesti säätää. Mutta siinä välissä ehtii...

Kosketus

minä hengitän kätesi iholle ja sanon:
näin tekee tuuli kun se sinusta pitää

Mirkka Rekola


En ole aktiivinen runojen lukija, mutta joistain pidän, ja jotkut koskettavat. Yleensä enemmän silloin kun tunteet ovat pinnassa. Niin kai se menee.

Fiilis on vähän kuin kävelisi nuoralla veden päällä - voin tipahtaa, enkä tiedä onko vesi lämmintä vai jäätävän kylmää. Järki ja jotkut sellaiset muut jutut kuiskaavat että astu pois nuoralta ja käytä siltaa... ei pysty - liian kaukana.

Jäähyväiset

Eilen kävin sirottelemassa Pöksyn tuhkat mereen, missäs muualla kuin Kuuvassa. Olin luullut, että siitä tulisi kovin itkettävä hetki, mutta ilmeisesti olen jo ehtinyt jättää ne hyvästit ja surra sen menetyksen niin perusteellisesti tässä kesän ja alkusyksyn aikana, että selvisin yhdellä nenäliinalla.

Tosin menin lähes sinne mereen perässä, mutta onneksi selvisin vain vasemman jalan upotuksella....

Nyt pappa saa lepäillä siellä rauhassa.

Outoa

Hengähdystauko pakkaamisesta. Yläselkä alkaa jo protestoida.

On tämä elämä outoa. Olen tilanteessa, jossa en ikinä olisi kuvitellut olevani. Enkä toivonutkaan. Ja muitakin ihmisiä on tilanteessa, joissa en itse enkä heidän toivoisi olevan - varsinkaan toisen heistä. Hän on minulle tärkeä, toista en edes tunne.

Se ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi osittain todella hyvä olla tällä hetkellä. Mutta kun siinä on toinenkin puoli. Tai onhan niitä puolia kai enemmänkin.

Ehkä vain haluan että - no tiedän mitä haluan, mutta haluan että se on sitten myös totta eikä vain vihreämpää ruohoa tiedätte missä. Ja sittenkin haluan sitä osittain huonolla omallatunnolla.
Mutta haluan kuitenkin.

Yleisön pyynnöstä

Nuo pari vanhaa valokuvaa ovat saavuttaneet suosiota - mikä lie eikö Big Brotherit ja Facebookit ja muut enää ole mitään...

Sitä saatte mitä tilaatte... Tosin joku kaipasi niitä vähän tuoreempia, ihanalta 80-luvulta... sori, ne on jossain syvemmällä laatikoissa, palataan (ehkä) asiaan muuton jälkeen. Todella paljon jälkeen....

Sama serkuspari vaarin synttärisylissä - eipä vaaria hymyilytä toisessa enää yhtään samaan malliin...?


















Perheväkivaltaa... mutta ketä kohtaan...

















Huomatkaa Retu-kengät...! Ja uskollisimmat ja tarkkaavaisimmat voivat tunnistaa tuota alareunan kiveystä...
















Upee pipo!

Pihalla

Joo pakkaamiset jäi vähiin tältäkin illalta, koska liihotin sen verran pihalla. Siis henkisesti. Vaikka tuon yhden kaverin kanssa luistaa jutut pääasiassa niin synkronoidusti, hän osaa heittää mut myös kärryiltä totaalisesti tai osaan hypätä niiltä kärryiltä itse.

Ei loukaten, ei tyrmäyksellä, mutta täysvoltti suoraan lehtikasaan niin että pöllähtää.
Ja koska tänään mainittiin myös runot, siksi tähän tällainen.
TT:

Hymyilet,
aivan äkkiä,
niin kuin hymyillään
silloin kuin oikeasti hymyillään,
ilman syytä,
niin kuin sanotaan
Yksikään hymy ei synny syyttä.
Hymy on sielun ainoa tapa
olla hetken näkyvillä
niin ettemme menettäisi uskoamme
sen kaikkivoipaisuuteen.
Hymyilet
jotta minäkin
paljastaisin sinulle
oman sieluni.


Hei kamu - hymyillään edelleen toisillemme?

Valokuvat

Paitsi että otan mielelläni valokuvia, olen aina pitänyt niiden katselemisesta (kuten kuvasta näkyy - nykyään tosin teen sitä ilman hattua). Jo lapsesta asti olen katsellut mielelläni vanhoja valokuvia elämän varrelta (tietysti pienenä se elämän varsi nyt ei ollut vielä kovin pitkä ja siihen katseluun ei kai sisältynyt niin monenlaisia tunne-elämyksiä tai ainakaan muistoja). Ja on hauska katsoa kuinka monen näköinen sitä on itse ollut...



Itse otan enemmän kuvia luonnosta tai rakennuksista kuin ihmisistä, mutta ehkä se johtuu enempikin siitä, että ei vaan tule otettua kameraa mukaan tilanteisiin, joissa saisi napsittua niitä mukavia kuvia. Harmittaa periaatteessa moinen. Ja ihmiset harvoin pystyvät olemaan välittämättä siitä, että joku haahuilee kameran kanssa - en minäkään. Ne olisivat kuitenkin usein niitä parhaita kuvia.

Tosin kyllä serkkupojan ja mun poseerauskin saa aika paljon säälipisteitä. Oliko meillä noin onneton lapsuus?



Kaiken lisäksi vanhojen valokuvien selailu on lähes välttämättömyys silloin kun pitäisi tehdä jotain muuta....

Eli takaisin pakkaamaan...

Niksinurkka

Miten kantaa papereita ilman käsiä tai mitään muutakaan kantovälinettä?

Näin. Arvoisa kollegani, olkaa hyvät. Paperi vaan nappien väliin ja menoksi.



Niin siis valkotakkiset ovat jo paikalla. Mutta paljonko siitä näyttäisi olevan hyötyä?

Synttärit

Jee. Tänään tällä oli synttärit. Tai on siis vieläkin hetken.

No - mitään juhlia ei ollut, menköön tulevien tupareiden piikkiin nekin. Tulee sitten yhdistetyt synttärit, tuparit ja pikkujoulut. Saisko niistä jonkun yhdyssanan? Ehdotuksia?

Tai itse asiassa vähän väärin sanoa, ettei ollut mitään juhlia. Sain kuitenkin kakunpalan* varta vasten minulle aukioloaikoja uhmaten hankittuna. Ja Nolsu Koistisen joka on seinällä ylösalaisin koska sen pitää olla niin päin ettei veri mee päähän.
Että hei muut kaverit, kiitti tekstareista ja viesteistä ja jopa soitosta mutta voisitte vähän tsempata. Teillä on sentään vuosien etumatka. Siis ei iässä (no niitäkin on joillain!), mutta noin niin kuin mun lahjonnan ja kaiken sellaisen harjoittelussa. Pitäiskö vähän kerrata alkeita? Ja turha selittää mitään paikkakunnista tai muusta. Itella ja DHL ja kaikki on hienoja laitoksia.
Silti, onhan noikin enemmän kuin mitä äiskä viitsi laittaa. Ei sillä että olisin mitään odottanutkaan.
Mut voitte sitten miettiä niissä synttupikkareissa (niin niitä ehdotuksia...?), miksi jotkut saavat vähän paremmat tarjoilut kuin jotkut muut...?

Sit ilahdutti myös onnittelusähköposti "sijaisvanhemmilta" ja sai pitkästä aikaa harjoitella saksan kieltä kun väänsi äsken vastausta.... Et joo aivojumppaa juoksun lisäksi. Nyt koisimaan.

*jossain välissä sitä kakkuakin on oppinut syömään...

Sielunmaisemaa

Tänään oli tunnelma ja sää sellainen, että päätin napata kameran ja suunnata rakkaaseen Kuuvaan. Siitä on muodostunut minulle paikka johon suuntaan aina tarpeen tullen. Fiilis voi olla joko hyvä tai huono, siitä ei voi sitä päätellä.

Vaikka se on myös paikka jonne olen mennyt mielelläni rakkaan ihmisen kanssa, se on onneksi pysynyt ennen kaikkea minun omanani. Olen sinne ensin löytänyt yksin - no Pöksyn kanssa - ja se pysyy minun juttunani. Enkä todella jaa sitä kuin harvojen kanssa. (niin kuin sinne ei kuka tahansa pääsisi, mutta ei minun kanssani!)

Se on ehkä sen rakkaimman ihmisen kainalon tai sylin jälkeen rauhoittavin paikka mitä olen tähän mennessä löytänyt. Se meri on aina siellä, milloin tyynenä, milloin myrskyisämpänä ja kalliot kohoavat luotettavina ja vakaina. Siellä on hyvä istua ja katsoa merelle ja tietää että... no, mitä milloinkin.

Tänään sieltä löytyi paitsi ilmeisesti jollain testiajolla ollut megaristeilijä, myös jo aiemmin päivällä kaivattu sateenkaari.

Myös Koistisen serkkupoika oli paikalla, mutta sanoi itse Koistisen olevan sen verran onneton säätäjä, että lienee eksynyt jonnekin. Ehkä lähettää kortin reissultaan, jos jaksaa kantaa postimerkin.

Poikkeuksellisesti on saatu napattua myös pari vilausta bloggaajastanne, vaikka hän onkin aika ujo.

Joo mut ei

Helvetti tää elämä on ihmeellistä.

Miten voi tuntua niin hyvältä ja pahalta yhtä aikaa?

Viimeiset kaksi viikkoa mulle on paistanut sellainen aurinko että ei mitään rajaa. Elämään ilmestyi ihminen, jota ei voinut uskoa todeksi. Sitä yritti vakuutella itselleen, että joo ei mitään, tosi kiva - ihan mieletön kaveri. Kaveri. Kaveri. Kaveri. Koska toinen on varattu. Nauti siitä kaveruudesta. Älä anna itsesi edes toivoa enempää.

Kipinä on kuitenkin kipinä.

Eikä elämä mene niin. Sekin olisi liian helppoa. Sen toisen pitää vielä - paitsi olla liian hyvää ollakseen totta - alkaa hitto vie tuntea samoin mua kohtaan. Tänään sain sille lopullisen varmuuden ja näkihän sen myös sitten jo niin selvästi. Mutta samalla kun se minulle tunnustettiin, se myös otettiin pois. No pitääkö antaa itsensä retkahtaa varattuun? Kyllä sitä on aiheesta tullut viisasteltua aikaisemmin...

Tulevaisuutta ei siis ole. Meillä klikkaa ihan tajuttoman hyvin. Huumorintajut eivät voisi sopia paremmin. Mielenkiinnon kohteissa riitää samoja. Nähdään toisistamme asioita joita lähes kukaan muu ei. Ja tuntuuhan se mielettömän hyvältä kun näkee miten toinen reagoi ja käyttäytyy siinä lähellä. Ei tarvinnut kuin katsoa hetken niin se "mureni". Niin söötti ja lätkässä että. Mutta se ei vielä riittänyt. Ja se tuntuu pahalta.

Mutta näitä juttuja ei mitata ajassa. Ja vaikka se olisi sitten ollut tässä, se ei ollut yhtään vähemmän todellista.

You can't deny it baby
We drive each other crazy
You can't deny it baby
No two people ever felt this way
You can't deny it baby
We drive each other crazy...

No jotkut pystyvät kuulemma kylmäämään itsensä. Mutta en vaan ymmärrä miksi?

Aurinkoinen fiilis

Syksyllä tasan 30 vuotta sitten sain "vapauttavan päätöksen" helsinkiläisen lastensairaalan lääkäriltä. Kahden ja puolen vuoden aika rankka hoitotaival oli vihdoin takana ja olin hengissä ja sain ne terveen paperit. Toki oli vielä monta vuotta tarkastuskäyntejä edessä, mutta ne eivät sisältäneet piikkejä, oksentelua saatika tukanlähtöä.
Fiilis oli silloin "melkoisen hyvä", jos nyt näin suomalaisen vaatimattomasti sanotaan.

Tänään on tosi samanlainen fiilis. Kaikki asiat on toisin, niitä jotka silloin olivat tuki ja turva, ei ole mailla halmeilla, henki ei ole ollut pelissä, enkä silloin nauttinut tätä yhtäkään siideriä, mutta toisaalta se, että tiedostaa asioita tässä iässä hieman (!) laajemmin ja enemmän, voimistaa sitten vastaavasti asioita. Vaikka olo on ollut hyvä jo aikansa, tänään sain tavallaan vielä sen "vapauttavan päätöksen" ja "terveen paperit" ;)
(tästä viimeisestä kaverit voi tietysti olla vähän eri mieltä....)

Näissä fiiliksissä olikin jännä käydä vilkaisemassa vanhaa blogia (se kun oli ollut tänään yllättävän suosittu....) Olipa vakavaa. Hohhoi. Kuka sitä on kirjoitellut?

Joten sekä fiilikseen että nostalgiaan sopivasti tämä ikisuosikki.... tää on niin hyväntuulen biisi. Vaikka hyvä tuuli ei nyt johdukaan samasta syystä kuin laulussa.
JEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE!

Laivoja

Jokirannassa olisi ollut liuta toistaan uljaampia nykysota-aluksia. Juu. Oli. Kuvasin kuitenkin niitä vanhoja purjelaivoja, jotka siellä yleensäkin ovat. Ovat ne sen verran kauniimpia.

Yllätyksiä

On iloista huomata, että tässä ihan aikuisenakin voi yhtäkkiä tosiaan "kulman takaa" ilmaantua jokseenkin yllättäen ihminen, jonka kanssa on saman tien samoilla aallonpituuksilla. Että ollaan kuulemma ihan samalta planeetalta. Vaikka se aallonpituus ei todellakaan ole välttämättä kovin korkeatasoista ainakaan koko ajan. Jolle oli jo pakko todeta että "sä oot niin jees tyyppi!" ja se sitten sanoo musta mitä sattuu.
Ehkä siis uusi, uudenlainen kaveri tuosta noin vaan. Toivotaan. Kulunut arkiviikko on ainakin ollut tosi asiallinen. Päättyen tänään 2,5 tunnin koiralenkkiin.
Eikä se vaatinut kuin yhden vahingon, sitten vähän ujouden voittamista ja rohkeutta... ;)

En tosin tiedä enää, miksi tällainen yllättää. Johan tämä kesä on yllättänyt toisenlaisella uudella ihmisellä aiemminkin.

Ja ne "vanhatkin" ovat osanneet yllättää. Siis positiivisesti. Tai ei nyt yllättää, mutta heistä on löytynyt uusia ulottuvuuksia.
Yksi niistä kyllä on alkanut nyt aukoa päätään vähän huolestuttavasti.... ;)

Ylpeys?

Aina olen pitänyt itseäni aika ylpeänä. Usein se on hyvä asia, joskus varmaan vähän huono. En tarkoita siis koppavuutta enkä ylimielisyyttä.

Mutta miksi nyt on kestänyt näinkin kauan sen ylpeyden puskea sieltä esiin?
Edelleen olen ihan yhtä valmis antamaan sen minkä tähänkin asti olen ollut, mutta minun on nähtävä, että sitä tosiaan halutaan. On se sen verran arvokasta.

Arvo

Sain tänään ilon allekirjoittaa kauppakirjat nykyisestä, kohta siis entisestä kämpästä. Vaikka muuttomieliala on tietyistä syistä ristiriitainen, niin tottahan se on hyvä että kaupaksi meni, kun kerran pois on pyrkimässä.

Se ei kuitenkaan ole asia, joka ilahduttaa eniten tänään. Elämä osaa joskus sentään yllättää positiivisestikin ja heittää kierrepallolla vanhoistakin ympyröistä uusia ulottuvuuksia tarjolle.

Kohteliaisuus

Vilpitön, odottamaton pienikin kohteliaisuus kyllä kieltämättä lämmittää mieltä, pakko se on tunnustaa. Pitkästä aikaa tapasin yhden harrastusympyröiden ihmisen, ja heti ensimmäiseksi moikkaamisen jälkeen hän täräytti kohteliaisuuden. Ihan noin vaan, eikä mistään ihmeellisestä aiheesta. Eihän sitä tietty noin vaan voinut niellä, piti vähän heittää huulta ensin puolin ja toisin, ennen kuin saattoi todeta että no kiitos kiitos.

(Kampaajalle terveisiä... ;) enkä ollut edes tänään...)

Edelleen tauko, mut vähän Pinkiä

VANHAA P!nkiä...