Ja taas vuosi

Päivä ei mennyt ohi huomaamatta. Vain bloggaamatta. Taas vuosi kulunut.
Aika menee uskomattoman nopeasti kun on hauskaa.

Vuosi

Piipahdin vain toteamaan, että tänään tulee vuosi kuluneeksi siitä kun sanoin ensi kertaa moi - anteeksi, en oikeastaan edes sanonut moi - kunhan nyökkäsin vähän matkan päästä. (Ilmeisen vaikuttavasti) ;)
No minulle ainakin nyökättiin ilmeisesti kovin vaikuttavasti. Kiitos siitä.

Ja kiitos että olen sittemmin saanut muutakin kuin nyökätä.

Iso Jee

Eilen se sitten tuli. Siis tuo. Iso Jee. Olo on vähän kuin riisimurolla maitokulhossa (snap-crackle-pop), vielä hetki paria juttua pitää malttaa ("malttaa" - so.not.me. so.not.u.)...
Mutta eilinen on kyllä luokiteltava isoksi jeeksi.

Eikä tämän kummempaa postausta. Valitan. Ei irtoa.

Pikku Jee

Ihan sellainen varovainen.

Mieliteot, seuraukset, tärkeys yms.

En ole ikinä ollut vihaisempi kellekään kuin nykyään olen - ja olen sitä ihmiselle jota en edes koskaan ole tavannut.
Olisi mielenkiintoista tietää, mitä tekisin, jos minulla ei olisi sitä tärkeintä ihmistä ja tärkeintä asiaa, joka menee kaiken edelle.

Kun se viha ja sen voimakkuus johtuu juuri siitä, että tätä ihmistä loukataan, satutetaan - ja kuitenkin toisaalta juuri sen takia en asialle voi/saa tehdä mitään.

..ttu!

Toisen tiikerin sanoin - ei biisi muuten mitenkään liity eikä sovi tilanteeseen, mutta tuo alun karjunta kyllä on sisäisesti kovinkin tutun tuntuista.



Sen sijaan keskityn aurinkoon ja auringonkukkiin.

Wow

DAMN, GIRL!

Ching ching

Buum. Tai vuum. Rrrrrrr...
Hui. Mitä vielä? :)

Siinä se lyhyesti.

Ihmettelyä

Hitto että elämä on kummallista.
Ei sen näin pitänyt mennä! Ikinä. Ei. Ei. Ei. Ei mun pitänyt koskaan olla tällaisessa tilanteessa. Mun piti olla muka "fiksu" - aina. Jos olosuhteet eivät ole sopivat, ne eivät ole sopivat. Ei siinä mitään. Jatketaan matkaa. Ei sotkettaisi omaa eikä kenenkään muunkaan elämää.

Ökspä. Sitten nämä tyypit ilmestyvät kuvioihin ja kaikki meni menojaan. Mikään ei ole ennallaan.
Kaikki hienot periaatteeni ja varmaan moni aikanaan lausumani "viisaus" on haihtunut höyrynä taivaalle kun sata wattia on iskenyt kerta toisensa jälkeen suoraan tajuntaan, päin näköä ja niin edelleen. Yhä syvemmälle. Ja se iski nimenomaan ensin tajuntaan. Siksi se ehkä tuntuukin niin lujaa.



Parit elämät on nyt sotkussa. Mikään ei ole selvää. En silti valita. Juuri nyt on hyvä näin. Todella hyvä. Olisipa kaikilla.

Nyt koristelemaan. Futufutufutu. Ja hyvää yötä.

Kuva ja Ääni

Tänäänkin (kaikki kaverit pitäkää kiinni tai istukaa alas...) kuuntelin P!nkiä autossa.
Tällä kertaa levyllä oli myös tämä biisi. Sen sanomaan kirjaimellisesti en ole varsinaisesti samaistunut koskaan, tulenhan "ehjästä" perheestä jne.

Mutta se on ehdottomasti yksi P!nkin äänen tulkintabiiseistä. Kylmät väreet menevät selkää pitkin olisivat sanat sitten mitä tahansa. (Ja hei, noi vatsalihakset...sori, ajatus harhautui. Voisiko joku ostaa tuollekin pidemmän paidan, näköjään nykyään monien paidat ovat "liian" lyhyitä - tai siis eivät...en valita ;) )

Kuunnellessani biisiä ehkä kolmatta kertaa putkeen aloin ajatella (vaarallista) laulun aihetta noin vähän laajemmin, en niin kirjaimellisesti sanojen mukaan.
Ja miten monella tavalla se perhe tai osa siitä voi olla rikki ja rikkoa tai ainakin muokata lasta ja hänestä kasvavaa aikuista.

Ja varsinkin, kuinka paljon erilaiset lapsuudenperheet vaikuttavat meidän päätöksiimme aikuisina? Mihin järjestykseen panemme asioita arvioidessamme niitä - riippuen siitä mitä olemme kokeneet, miten meitä on ehkä rikottu aikaisemmin (vaikka emme ehkä tiedostaisikaan kaikkea). Mitä arvostamme, mihin pyrimme, mitä koemme tärkeimpänä, mitä pelkäämme, mitä varomme, mihin olemme valmiit tyytymään esim. omassa parisuhteessamme ja siihen liittyvissä päätöksissä?

Onko taustallamme ulkoisesti hyvä perhe, kaunis perhepotretti, joka kuitenkin vuosien saatossa osoittautuu vähemmän hyväksi ja "rakkaus" ehdolliseksi ellei jopa vilpilliseksi. Ovatko silloin raadollinenkin rehellisyys ja pyyteetön rakkaus kärjessä?
Onko vanhempia ollut jossain vaiheessa syystä tai toisesta vain yksi?
Pyrimmekö silloin taistelemaan viimeiseen asti parisuhteen säilyttämiseksi?
Ovatko vanhemmat pysytelleet velvollisuudentuntoisesti yhdessä lapsen, uskonnon tms. takia, vaikka rakkautta tai varsinkaan intohimoa ei olisi ollut enää ties milloin ja olisi ollut kaikille parempi erota jo vuosia sitten? Ovatko silloin tärkeimpiä arvojamme se molemminpuolinen, syvä rakkaus, lämpö ja intohimo?
Olemmeko nähneet/kokeneet vanhempiemme tai toisen heistä rikkoutuvan tai kärsivän jostain? Pyrimmekö silloin ensisijaisesti välttämään tämän saman aiheuttamista tai kokemista?

Minä en väitä että näin on, enkä pysty sanomaan mikä on oikein tai väärin, nämä olivat vain niitä juttuja, mitä tuli mieleen. Toki päätöksiimme vaikuttavat sitä paitsi monet muutkin asiat.
Itsessäni kuitenkin huomaan selkeitä viitteitä soveltuvin osin.

Tässä kuitenkin se kappale. Sitä te kaikki odotitte. Tai siis niitä vatsalihaksia. Whaeva.



Hui kun tuulee. Nyt pari tuikkua kiviselle ikkunalaudalle ja nukkumaan.

Läheisyys ja etäisyys

Tässä nyt sattuneesta syystä on tullut pyöriteltyä taas näitä tiettyjä asioita päässään. Mutta tämä ei liity nyt viime aikojen tapahtumiin todellakaan mitenkään, tuli vain mieleen kun selailin kaiken maailman kuva- yms. tiedostoja tuolla tietokoneen syövereissä. Olin tämän ehtinyt todeta muutaman kerran jo aiemminkin, eipä vain ole tullut postattua tästä.

Väistämättä tietysti siellä koneella on myös kuvia menneen parisuhteen ajoilta eksineen, koirineen ja minuineen kaikkineen.

Totta kai muistan ja totta kai suurin osa muistoista on kauniita ja ne lämmittävätkin sillä omalla tavallaan. Mutta miten kaukaiselta ja etäiseltä hän, me ja se kaikki nyt kuitenkin tuntuu. Vielä loppukesällä minun oli niin kovin vaikea käsittää, vakuutteluista huolimatta (uskoin kyllä, pakkohan se oli), mitä se todella tarkoittaa ja miltä se tuntuu kun se on ohi ja nimenomaan kun on todella pystynyt päästämään irti.
Sitten niin vain yhtäkkiä oli käynyt. Olin päästänyt irti. Minulla ei ollut ikävä nimenomaan häntä - toki kaipasin ajoittain sitä läheisyyttä mitä parisuhteessa on. En kaivannut yhteydenottoa häneltä, en tuntenut tarvetta kertoa ja jakaa hänen kanssaan asioita. Olin taas avoin muulle maailmalle.

Niin paljon kuin se sattui kun sen yhtäkkiä (todellakin yhtäkkiä) ilmoitettiin olevan ohi. Niin paljon kuin halusin auttaa häntä ratkaisemaan ongelmansa ja kipukohtansa. Niin kauan kuin pidin hänestä ja toivon kipinästä kiinni jossain tuolla sisällä (tai ei se nyt kuulemma loppujen lopuksi niin suhteettoman kauan ollut, mutta pitkältä se tuntui - ainakin varmasti niistä jotka minua ja pohdiskelujani joutuivat kuuntelemaan).

Käsittämätöntä. Ja omalla tavallaan surullista. Mutta onneksi se sitten menee näin. Ja onneksi saldo jäi kuitenkin plussalle. Kiitos siitä.

Syksy ja kaksi kärpästä ja nolsu ja jääkalhu?

Niin odotettavissa ei edelleenkään ole mitään viisaita ajatuksia (joo hei kaverit ei tarvii kommentoida...tiedetään, milloinka olis...).

Ns. vakavista asioista pyörii välillä lähinnä päässä se, että menikö yhdellä iskulla kaksi hyvää asiaa vai pystyykö edes toisen vielä säilyttämään tai saavuttamaan? Kun sekin olisi kovin arvokas ja tavoiteltavan arvoinen, mutta ihmissydän on niin ihmeellinen. Saa nähdä.

Positiivisia asioita on se, että olen alkaneen kauden oikeasti nauttinut treeneissä käymisestä ja siellä ahkeroimisesta. Siis puhun nyt koriksesta. Kummasti kaikki keväällä ja kesällä tehty muu kuntoilu on osaltaan edesauttanut asiaa. Ja verivihollinen - joka edelleen toki nyppii minuakin - joutuu jatkuvasti ääneen valittamaan selkäänsä, koska hän ei pysy minun perässäni. HAH! Mikä henkinen voitto. Ärsyttää toista siinä määrin että hän joutuu näyttämään sen...

Ja selkä on tyytyväisempi, kiitos eilisen ensiavun, kunnollisen venyttelyn treenien jälkeen ja patjalla nukutun yön.

Muutama kuva, tosin ei tältä syksyltä, mutta... syksy kuin syksy. Siis noin kuvamielessä.

Kehitystä

Eilen tuli siis turpiin. Jossain sisälläni tiesin että odotettavissakin oli. Mutta silti tuli. Ja tuntui.

Kysyn vaan, että missä HELVETISSÄ mun otsassa lukee, että tulkaa luokseni ja langetkaa minuun te jotka sitten pelästytte omia tunteitanne ja päätätte mieluummin elää tasaista elämää muurienne sisällä ilman mitään turhanpäiväisiä onnentunteita, toisihan se tosiaan mukanaan ehkä riskin kokea niitä voimakkaampia tunteita sieltä asteikon toisestakin päästä.

Mutta jotain on tapahtunut, jotain asiassa oli erilaista ja minussa on muuttunut sitten aiemman turpiinoton tältä vuodelta.

Vaiheesta 1 - hajoaminen - vaiheeseen 2 - vitutus - (edes osittain) siirtyminen kesti huomattavasti vähemmän aikaa.

Se kertoo minulle ensinnäkin siitä, mitä tämä tunne oli. Se ei sisältänyt siis todellakaan riippuvuutta. Se oli vain sitä jotain muuta. "Vain" ei siis ole tarkoitettu vähättelemään "sitä muuta" vaan sulkemaan tuo ensin mainittu pois.

Ja toiseksi se kertoo minulle, että annan itselleni jo helpommin luvan suuttua toiselle. Kyllä olen vihainen itsellenikin, kannan oman vastuuni, mutta olen vihainen myös toiselle osapuolelle. En tässä ala eritellä mistä, se on meidän välinen juttu.

Kiitos minä, joka olen selvästi edistynyt. Kiitos se yksi tyyppi Hesassa jonka avulla olen edistynyt.

Kiitos faija, jonka olkapäätä vasten sain itkeä.

Kiitos Kuuva. En ollutkaan koskaan ollut Kuuvassa niin pimeällä. Makasin selälläni kalliolla. Katsellen pilviä kuin aikanaan lapsena pulkkamäessä sairaalaan menoa edeltävinä iltoina.

Ja kiitos Emppu, joka tuki taas kuten on tehnyt koko elämäni ajan. Myös kaikkina niinä öinä sairaalassa. En edes halua ajatella kuinka paljon kyyneleitä ja räkää sekin on saanut kestää... :)

Ja kiitos sinä, joka teit nyt tämän kaiken. Kaikesta huolimatta.

Muurinmurtaja ja muuri

Miksi haluaisi tietää toisenkin lausumattomat ajatukset
Onhan omissakin usein liikaa

Miksi haluaisi tuntea onnea saatika kipua toisenkin puolesta
Olisihan helpointa olla välittämättä omistakaan tunteista

Miksi tuntea pahoinvointia luullessaan menettäneensä jotain
kun se voisi olla lähes yhdentekevääkin

Miksi antaa kenenkään sekoittaa kaikki
kun vuosien varrella on saanut asioita edes johonkin järjestykseen

Miksi tuntea toisen läsnäolo
Voihan aina kysyä oletko paikalla

Miksi vetää syvään henkeä, aistia, ja tuntea sähköiskuja päästä varpaisiin
Riittäähän että hengittää sisään ja ulos - niin pysyy hyvin hengissä

Miksi nauraa sydämellään niin että poskeen sattuu
kun hymylläkin pääsee pitkälle

Miksi antaa kenenkään koskettaa niin että järki sumenee
Parempi on pysyä selvin päin

Miksi katsoa kenenkään silmiin ja nähdä kaikki vastaukset
Tietohan lisää tuskaa

Miksi antaa kenenkään katsoa silmiin ja nähdä sisimpään asti
sehän on tarkoituksella sisällä, piilossa

Minä uskon tietäväni miksi

Kunpa sinäkin


Edit: Et. Ainakaan vielä. Sinun takiasi toivon että joskus. Jonkun kanssa.

Edit2 viikkoja myöhemmin: Jess, jess, jess! Minun kanssani. Kiitos.

Outoa

Hengähdystauko pakkaamisesta. Yläselkä alkaa jo protestoida.

On tämä elämä outoa. Olen tilanteessa, jossa en ikinä olisi kuvitellut olevani. Enkä toivonutkaan. Ja muitakin ihmisiä on tilanteessa, joissa en itse enkä heidän toivoisi olevan - varsinkaan toisen heistä. Hän on minulle tärkeä, toista en edes tunne.

Se ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi osittain todella hyvä olla tällä hetkellä. Mutta kun siinä on toinenkin puoli. Tai onhan niitä puolia kai enemmänkin.

Ehkä vain haluan että - no tiedän mitä haluan, mutta haluan että se on sitten myös totta eikä vain vihreämpää ruohoa tiedätte missä. Ja sittenkin haluan sitä osittain huonolla omallatunnolla.
Mutta haluan kuitenkin.

Joo mut ei

Helvetti tää elämä on ihmeellistä.

Miten voi tuntua niin hyvältä ja pahalta yhtä aikaa?

Viimeiset kaksi viikkoa mulle on paistanut sellainen aurinko että ei mitään rajaa. Elämään ilmestyi ihminen, jota ei voinut uskoa todeksi. Sitä yritti vakuutella itselleen, että joo ei mitään, tosi kiva - ihan mieletön kaveri. Kaveri. Kaveri. Kaveri. Koska toinen on varattu. Nauti siitä kaveruudesta. Älä anna itsesi edes toivoa enempää.

Kipinä on kuitenkin kipinä.

Eikä elämä mene niin. Sekin olisi liian helppoa. Sen toisen pitää vielä - paitsi olla liian hyvää ollakseen totta - alkaa hitto vie tuntea samoin mua kohtaan. Tänään sain sille lopullisen varmuuden ja näkihän sen myös sitten jo niin selvästi. Mutta samalla kun se minulle tunnustettiin, se myös otettiin pois. No pitääkö antaa itsensä retkahtaa varattuun? Kyllä sitä on aiheesta tullut viisasteltua aikaisemmin...

Tulevaisuutta ei siis ole. Meillä klikkaa ihan tajuttoman hyvin. Huumorintajut eivät voisi sopia paremmin. Mielenkiinnon kohteissa riitää samoja. Nähdään toisistamme asioita joita lähes kukaan muu ei. Ja tuntuuhan se mielettömän hyvältä kun näkee miten toinen reagoi ja käyttäytyy siinä lähellä. Ei tarvinnut kuin katsoa hetken niin se "mureni". Niin söötti ja lätkässä että. Mutta se ei vielä riittänyt. Ja se tuntuu pahalta.

Mutta näitä juttuja ei mitata ajassa. Ja vaikka se olisi sitten ollut tässä, se ei ollut yhtään vähemmän todellista.

You can't deny it baby
We drive each other crazy
You can't deny it baby
No two people ever felt this way
You can't deny it baby
We drive each other crazy...

No jotkut pystyvät kuulemma kylmäämään itsensä. Mutta en vaan ymmärrä miksi?

Yllätyksiä

On iloista huomata, että tässä ihan aikuisenakin voi yhtäkkiä tosiaan "kulman takaa" ilmaantua jokseenkin yllättäen ihminen, jonka kanssa on saman tien samoilla aallonpituuksilla. Että ollaan kuulemma ihan samalta planeetalta. Vaikka se aallonpituus ei todellakaan ole välttämättä kovin korkeatasoista ainakaan koko ajan. Jolle oli jo pakko todeta että "sä oot niin jees tyyppi!" ja se sitten sanoo musta mitä sattuu.
Ehkä siis uusi, uudenlainen kaveri tuosta noin vaan. Toivotaan. Kulunut arkiviikko on ainakin ollut tosi asiallinen. Päättyen tänään 2,5 tunnin koiralenkkiin.
Eikä se vaatinut kuin yhden vahingon, sitten vähän ujouden voittamista ja rohkeutta... ;)

En tosin tiedä enää, miksi tällainen yllättää. Johan tämä kesä on yllättänyt toisenlaisella uudella ihmisellä aiemminkin.

Ja ne "vanhatkin" ovat osanneet yllättää. Siis positiivisesti. Tai ei nyt yllättää, mutta heistä on löytynyt uusia ulottuvuuksia.
Yksi niistä kyllä on alkanut nyt aukoa päätään vähän huolestuttavasti.... ;)

Arvo

Sain tänään ilon allekirjoittaa kauppakirjat nykyisestä, kohta siis entisestä kämpästä. Vaikka muuttomieliala on tietyistä syistä ristiriitainen, niin tottahan se on hyvä että kaupaksi meni, kun kerran pois on pyrkimässä.

Se ei kuitenkaan ole asia, joka ilahduttaa eniten tänään. Elämä osaa joskus sentään yllättää positiivisestikin ja heittää kierrepallolla vanhoistakin ympyröistä uusia ulottuvuuksia tarjolle.

Juuret

Tämä päivä sisälsi harvinaista juurille palaamista. Minulla oli pari ylimääräistä - siis ohjelmatonta - tuntia tuolla pääkaupunkiseudulla. Päähäni pälkähti ajella lapsuuden (0-10 v) maisemiin Espooseen, jääköön sanomatta alue sen tarkemmin - laitan myöhemmin tänään pari kuvaa, paikalliset tunnistakoot niistä.

Kävin katsomassa, oliko yksi, varmaan erikoisin sen aikainen leikkipaikka vielä ylipäänsä jäljellä. Se oli tosi jännä paikka, betoniset rauniot korkeahkon mäen päällä. Se oli kuitenkin silloin todella laitettu leikkipaikaksi, betoneja ja kiviäkin oli maalattu iloisilla väreillä, siellä taisi olla keinulauta ja joku kiipeilyteline, en ole varma oliko jossain vaiheessa sellainen vaijeria pitkin laskettava autonrengaskin, jos tajuatte mitä tarkoitan. Mutta etenkin ne rauniot. Coooool.... jos nyt silloin olisi moisen sanan tiennyt.

Se OLI jäljellä. Tosin se ei enää ollut leikkipaikka, lasinsiruja oli runsaasti, kuten myös muita roskia. Keinulautaa tai mitään muita varusteitakaan ei ollut ollut pitkään aikaan, heinä ja pensaat olivat kasvaneet. Maalit olivat muuttuneet graffiteiksi - se ei itse asiassa tuntunut suureltakaan muutokselta. Mutta raunioita oli sentään jäljellä. Paikka tuntui pienemmältä kuin silloin - niinhän kaikki. Mutta se oli siellä - siistiä! Uskalsin jopa kiivetä sille muurille :)

Marssin myös sen jälkeen tyynesti soittamaan hoitotädin ovikelloa. Hoitotädin, joka hoiti minua kotonaan kokoaikaisesti ensimmäisen vuoteni (silloin äitiyslomat olivat hieman lyhyempiä!!) ja silloin tällöin vähän sen jälkeenkin. Heillä oli kolme omaa tytärtä, joiden jatkoksi iällisesti ja ulkonäöllisesti olisin hyvin sopinut, joskus ihmiset niin luulivatkin. Ja yhteyttä pidettiin vielä suunnilleen tuohon kymmenenteen ikävuoteeni asti - lähinnä synttäreiden merkeissä. Joten siitä oli vierähtänyt - no - xx vuotta kun oltiin nähty. Ja kas - hän oli jopa kotona! Ja tunnisti heti. Ja oli kovin vakuuttavasti iloinen että kävin. Oli mukava käydä. Ehkä en anna kulua ihan sitä xx vuotta ennen ensi kertaa. Sen verran olen venähtänyt, että yhdeksi heidän tytöistään minua tuskin enää luultaisiin :D Heidät olisi myös vielä kiva tavata - yritys olisi esim. Hesan Taiteiden yönä....