Juuret - kuvat

Tässä nämä yöllisessä postauksessa lupaamani kuvat. Tuota kävely-/pyörätietä mentiin aina uimarantaan. Ja siinä tuli kävellä nimenomaan noita kiviä pitkin, siten että astui kiville, ei saumoille tai muutenkaan miten sattui. Ja avojaloin. Sen takia niitä olikin kiva kävellä, ne on paljon sileämmät kuin asvaltti. Kokeilin eilenkin. Nyt oli paljon vaikeampaa kuin silloin, kun jalka on isompi, ja osa kivistä on aika lyhyitä... :)

Niin ja faija siis arvasi missä olen seuraavista tekstiviestivinkeistä: viesti 1: Et ikinä arvaa missä oon. Uskomatonta että tämä on vielä täällä! viesti 2: Täältä näkee merelle, täällä on ruostunutta verkkoaitaa sekä betonia.

Juuret

Tämä päivä sisälsi harvinaista juurille palaamista. Minulla oli pari ylimääräistä - siis ohjelmatonta - tuntia tuolla pääkaupunkiseudulla. Päähäni pälkähti ajella lapsuuden (0-10 v) maisemiin Espooseen, jääköön sanomatta alue sen tarkemmin - laitan myöhemmin tänään pari kuvaa, paikalliset tunnistakoot niistä.

Kävin katsomassa, oliko yksi, varmaan erikoisin sen aikainen leikkipaikka vielä ylipäänsä jäljellä. Se oli tosi jännä paikka, betoniset rauniot korkeahkon mäen päällä. Se oli kuitenkin silloin todella laitettu leikkipaikaksi, betoneja ja kiviäkin oli maalattu iloisilla väreillä, siellä taisi olla keinulauta ja joku kiipeilyteline, en ole varma oliko jossain vaiheessa sellainen vaijeria pitkin laskettava autonrengaskin, jos tajuatte mitä tarkoitan. Mutta etenkin ne rauniot. Coooool.... jos nyt silloin olisi moisen sanan tiennyt.

Se OLI jäljellä. Tosin se ei enää ollut leikkipaikka, lasinsiruja oli runsaasti, kuten myös muita roskia. Keinulautaa tai mitään muita varusteitakaan ei ollut ollut pitkään aikaan, heinä ja pensaat olivat kasvaneet. Maalit olivat muuttuneet graffiteiksi - se ei itse asiassa tuntunut suureltakaan muutokselta. Mutta raunioita oli sentään jäljellä. Paikka tuntui pienemmältä kuin silloin - niinhän kaikki. Mutta se oli siellä - siistiä! Uskalsin jopa kiivetä sille muurille :)

Marssin myös sen jälkeen tyynesti soittamaan hoitotädin ovikelloa. Hoitotädin, joka hoiti minua kotonaan kokoaikaisesti ensimmäisen vuoteni (silloin äitiyslomat olivat hieman lyhyempiä!!) ja silloin tällöin vähän sen jälkeenkin. Heillä oli kolme omaa tytärtä, joiden jatkoksi iällisesti ja ulkonäöllisesti olisin hyvin sopinut, joskus ihmiset niin luulivatkin. Ja yhteyttä pidettiin vielä suunnilleen tuohon kymmenenteen ikävuoteeni asti - lähinnä synttäreiden merkeissä. Joten siitä oli vierähtänyt - no - xx vuotta kun oltiin nähty. Ja kas - hän oli jopa kotona! Ja tunnisti heti. Ja oli kovin vakuuttavasti iloinen että kävin. Oli mukava käydä. Ehkä en anna kulua ihan sitä xx vuotta ennen ensi kertaa. Sen verran olen venähtänyt, että yhdeksi heidän tytöistään minua tuskin enää luultaisiin :D Heidät olisi myös vielä kiva tavata - yritys olisi esim. Hesan Taiteiden yönä....

Värejä

No nyt pari luvattua otosta rempan tilanteesta. Värit alkavat olla seinissä. Kovin tuli pirtsakka tuosta olkkarin päätyseinästä. Hmmm... Luulin aavistuksen vihertävämmäksi limeksi, mutta oli aika keltainen lime.... mut voi elämä, eipä jaksa tuollaisesta todellakaan kantaa huolta... on sentään seinä.

Vaijerit pitivät - so what?

Kiitos kuvaajalle. Sai itse vain katsella. Mut mitäs on niin paljon hienompi kännykkä. :)

Muistoissa - in memoriam

Hieman yllättäen jouduin perjantaina tekemään raskaan päätöksen ja päästämään rakkaan pappani, Pöksyn, onnellisemmille ja rauhallisemmille rannoille lepäämään.
Elämä kävi sille liian rankaksi.
Nyt ei enää kukaan ole vastassa ovella. Koti on hiirenhiljainen.

Kiitos näistä vuosista.