No ei taas keksi otsikkoa....

Miellyttävä, hauska perjantai-iltapäivä-ilta ja lauantaipäivä vanhan, hyvän ystävän kanssa vietetty, yksi matsi hävitty ja yksi keskustelu sovittu. Ja yksi ihminen punastutettu. Anteeksi.

Huomenna olen luvannut mennä himaan keskustelemaan mutsin (ja faijan) kanssa, saadaanko tilanteeseen mitään tolkkua. Tiedän että se tulee koettelemaan hermojani todella, en ole kovin optimistinen. Yritän pysyä rauhallisena... että saisin hengitettyä syvään ja selitettyä miljoonannen kerran mitä tarkoittaa että minun on saatava itse määritellä minun elämäni säännöt ja rajat, ilman että niitä rikotaan, tai että ne otetaan loukkauksena jos ne poikkeavat heidän omistaan (tai lähinnä siis mutsin) ja seurauksena on kolmas maailmansota ja kuukausien välirikko.

Sen jälkeen on sitten varattuna onneksi edes jotain muuta toimintaa, joten saan sitten ajatukset vähän muualle, kävi miten kävi. Nyt venyttelemään, krampin poikasta löytyy joka puolelta kroppaa...juu ja magnesiumia tietty.

WTF?

Olipa mielenkiintoinen perjantai-ilta. Ei voi muuta sanoa. Sain kovin "positiivista palautetta" (kuten tämä minulle ystäväni toimesta hienosti muotoiltiin...) kovin yllättävällä tavalla kovin yllättävältä taholta.

Ihan niin syvällistä palautetta en ollut valmis ottamaan vastaan kuin ehkä olisi ollut tarjolla, mutta pitäähän sitä nyt jonkun verran... jos kerran jollain on positiivista sanottavaa niin... I'm all ears. Tai jotain. Kun se jää kuitenkin sitten siihen.

Valokuvat

Paitsi että otan mielelläni valokuvia, olen aina pitänyt niiden katselemisesta (kuten kuvasta näkyy - nykyään tosin teen sitä ilman hattua). Jo lapsesta asti olen katsellut mielelläni vanhoja valokuvia elämän varrelta (tietysti pienenä se elämän varsi nyt ei ollut vielä kovin pitkä ja siihen katseluun ei kai sisältynyt niin monenlaisia tunne-elämyksiä tai ainakaan muistoja). Ja on hauska katsoa kuinka monen näköinen sitä on itse ollut...



Itse otan enemmän kuvia luonnosta tai rakennuksista kuin ihmisistä, mutta ehkä se johtuu enempikin siitä, että ei vaan tule otettua kameraa mukaan tilanteisiin, joissa saisi napsittua niitä mukavia kuvia. Harmittaa periaatteessa moinen. Ja ihmiset harvoin pystyvät olemaan välittämättä siitä, että joku haahuilee kameran kanssa - en minäkään. Ne olisivat kuitenkin usein niitä parhaita kuvia.

Tosin kyllä serkkupojan ja mun poseerauskin saa aika paljon säälipisteitä. Oliko meillä noin onneton lapsuus?



Kaiken lisäksi vanhojen valokuvien selailu on lähes välttämättömyys silloin kun pitäisi tehdä jotain muuta....

Eli takaisin pakkaamaan...