Tämä viikonloppu on mennyt tosi rauhallisissa merkeissä. Varsinkin tänään oli ihanaa, kun ei mitään sovittuna eikä suunniteltuna ennen kolmea iltapäivällä (paitsi näiden kuvien laittaminen) - totaalisen hidastettu aamu ja aamupäivä. Noin 10 tunnin yöunet, piiiitkään suihkussa, vain puuro oli pikasellaista, lehden luku, muutama tavarakin taas paikalleen... Ja tämä kaikki Simply Redin ja A-Han koottujen säestyksellä. :)
Itse asiassa tekisi mieli mennä punttikselle, mutta kun kortti meni just viikolla umpeen. Joten sekin jää.
Sunnuntain kruunaisi (no keksin kyllä muutakin...) kupillinen hyvää kahvia tiedätte kyllä missä. Tai ainakin muutamat teistä. Mutta kun TURUSSA ON KAIKKI KUNNON RUOKAPAIKAT JA KAHVILAT KIINNI SUNNUNTAISIN! ...tun (tuo tarkoittaa "halvatun") kulttuuripääkaupunki, my ass. Ai niin vasta ensi vuonna.
Ja se yks tyyppi, taas se piipahti kun mä nukuin. Ihme homma.
Eilen ottelutoimitsijoinnin (sana?) jälkeen päätin pitkästä aikaa (no okei kahteen viikkoon - sanotaan sitten että esittelin paikan hopea-aasille) mennä katsomaan miltä sielunmaisema näytti.
Kokeilin yhtä uutta juttua ja muistutin itseäni jälleen kerran ostamaan kameralle jalustan... no menihän se näinkin, mutta vaati huomattavaa nöyrtymistä noin asennollisesti. Ei riittänyt pelkkä polvilleen tipaht... siis polvistuminen.
Sielunmaisema ei vastannut onneksi tunnelmaltaan sielun maisemaa - tai toisin päin. Olo ei ole noin tummanpuhuvan tuulinen.
Se on ihme, miten aiemmin koetun kosketuksen ja sen vaikutukset voi pelkän ajatuksen voimalla saada tuntumaan uudestaan ja uudestaan. Siis ihan fyysisesti - ei nyt ihan niin voimakkaasti kuin sen aidon, mutta selvästi kuitenkin. Outo on ihmisen keho ja mieli. Ainakin tällaisen oudon ihmisen.
Ja se yksi tyyppi kävi taas viime yönä, milloinkohan sekin nukkuu? Vai käveleeköhän se unissaan?
Tässä "kevennykseksi" pari vähän eri aikakauden musiikillista esitystä liittyen kosketukseen... Tuota viimeistä en muistanut koskaan kuulleenikaan, siinä oli hupaisat sanat.
Dodiih. Nyt on meitsillä hopeinen pikku-Astra tuossa parkkiksella. Nimi on hakusessa. Jotain pinkkiäkin ilmeisesti pitäisi siihen saada (En kirveelläkään tajua MIKSI? Hmm. Pitäisikö vaihtaa levyä tai jotain?)
Illalla tuli oltua yltsässä. Oli vähän pelottavaa, yksin tyhjässä labrassa ja yhtäkkiä tajusin, että siellä liikkui joku. Joku muu kuin vartija. Ja selvisi, ettei liikkujia ollut vain yksi, vaan kaksi... No ne olivat sitten ihan vaarattomia, mutta kuvaan ne eivät oikein halunneet, mennä hipsuttivat pakoon... tämän kummoisempaa todistusaineistoa en kännykällä saanut.
Tänään mulla on vähän jotain oireita, aamuinen lääke jäi saamatta, ja eilisen iltapäivän lisäannoksen vaikutus alkaa hiipua...ei auta kuin sinnitellä. Ehkä se tästä taas. Tosin tänään en ole nähnyt punaista kertaakaan. Sekään ei auta asiaa. Levottomuus on tosin tänään ollut vähän lievempää kuin tässä viime aikoina.
Oma peli peruuntui, liian vähän pelaajia. Ihan hyvä ehkä tulee itsekin levättyä loppu köhä pois. Sitten pääsee maanantaina sätkimään taas lihakset kipeiksi. Koris menee toimitsemisen puolelle. Ehkä joutuu töihinkin tulemaan huomenna. Saa nähdä.
Tänään näin punaista käydessäni keskustassa. Heti sen jälkeen kun silmissä musteni toisen kerran. Niinku. ;) Tosi hävyttömiä ihmisiä liikenteessä, mulle näytettiin kieltä siellä vaikka en mitään pahaa tehnyt.
Olin myös autokaupassa, saa nähdä teenkö huomenna vihdoin kaupat - vaihtaen tuon perhefarkun vähän pienempään kippoon. Ja vähemmän ajettuun toki myös sitten samalla.
Olikin taas aika tyhjentävä ja tipautteleva päivä - ihan hyvässä mielessä. Joskin kaiken hyvän tunteen taustalla on koko ajan myös huoli tärkeästä ihmisestä ja hänen jaksamisestaan. Ei oikeastaan itsestäni. Teenkö enemmän hyvää vai haittaa? Toivon että ensimmäistä.
Ei juuri nyt oikein riitä ajatuksia tänne asti. Niitä pitää säästellä. :) Laatutavaraa näet. Ja kaikki ei ole todellakaan jaettavaksi. Joo. Hyvää yötä.
Pari kuvaa vaan. Niitä on aina kivempi katsella kuin lukea...
Tänään on ollut täysin levoton päivä. Töitä (plus hymyilyä ja levottomuutta), dzumdzumdzumdzum (olikohan se niin?) yhdellä täydellisellä repeämisellä, ja vielä illalla futufutufutu melko rauhallisissa merkeissä.
Joten ei muuta kuin että jatkan Vesihiiden linjoilla. Mutta mä fuskaan, mulla on muuton jäljiltä NIIN niukka kirjasto, että otan dvd:t mukaan. Ei inistä. Mun blogi, mun säännöt. Ei tästä silti mitään järkevää synny...
“Kerro itsestäsi kirjahyllystä (ja siis dvd-hyllystä) löytyvien otsikoiden avulla.”
Oletko mies vai nainen? Vainottu nainen
Kuvaile itseäsi. Absolutely fabulous tai Better than chocolate
Kuinka voit? Destination unknown
Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Firma...
Mihin haluaisit matkustaa? Onnen maa
Mikä on lempivärisi? voi apua.... ei se kyllä oikeasti ole sininen... Sininen juna, Blues Brothers - kuitenkin ainoat värit koko valikoimassa
Millainen sää on nyt? Varjo vain
Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? mä en ala, mun kirjat ja dvd:t on ihan syvältä tässä mielessä... Arsenikkia aamuisin! Ei oo aamu, paitsi nykyään niissä on puolensa. Ja sit sellaiset aamut tietty jos saa rauhassa heräillä ja... no jotain.
Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi? Analyyttisen kemian perusteet ja Urheilijan vammat
Mitä elämä sinulle merkitsee? High Art
Millainen parisuhteesi on? Bridget Jones - elämäni sinkkuna
Mitä pelkäät? Kuolema oopperassa
Päivän mietelause? Kahvia
Minkä neuvon haluaisit antaa? Saat sen mistä luovut
Mun on ensinnäkin paras olla huomenna hyvässä kunnossa, tavallistakin ihanampi itseni ja ehkä vielä keksiä jotain - en tiedä vielä mitä, koska en pysynytkään lupaamassani suunnitelmassa vaan menin tekemään asioita. Siis mikäli pääsen huomenna liikkelle - jos en, sillä ei sitten taas ole väliä, koska olen turvassa täällä kotona... Mutta hei, mulla oli ja on oikeasti sen verta hyvä olo - ehkä pastillit ja halaus vaan olivat niin tehokkaita...? (eli kenen syy?) Nyt juon ihan just kuitenkin mehua ja lepäilen... (sädekehähymiö)
Mut joo - no mä siis hallitsen tuon ns. tipahtamisen. Kaveri taas oli mennyt kokeilemaan kuperkeikkoja (siis kaksi riitti - kuulemma kolahteli enemmän kuin silloin joskus). Ja nyt hän aikoo myös kokeilla sitä tipahtamista, oli kiinnostunut asiasta - kysyi mm. että molemmat polvetko samaan aikaan? Juu. Jotakuinkin ainakin. Pelottavaa missä seurassa liikun. Tai missä seurassa mun kaveri liikkuu. Sanoin, että ei pidä kokeilla sukat jalassa, siis kengät pitää olla. Kokeiltu on. Sukkasillaan kolahtaa liian lujaa.
Pitäis olla jo nukkumassa kun tarvis aamulla mennä ajoissa suorittamaan elvytystoimia. (hyi saatana tää mehu on käynyttä! mitvit? anteeks nyt en voi juoda mehuakaan...)
Kun tulin töistä kotiin, yks talon mummeleista oli myös tulossa samalla hissillä ja kysyi mikä mun mitta on? Kysyin, että mihin suuntaan? No pituus (aijaa?). No metri 87 vastasin. Eikö sen enempää - hän luuli että selvästi enemmän. Mitä??? Ekaa kertaa joku tuollee kommentoi. Mut tiedän muitakin jotka näyttävät pidemmältä kuin ovat. Ovatkin ihan pieniä. Nyt siis näköjään minäkin. Sekin tarttuu!!!!!!!
Tämän levottomampaa ei nyt tullut, ei se oikein yksin onnistu... nyt parit merenneidot ja joutsenet ja sitten unten maille. Ja valmistautumaan nuhteluun. Ei auta kuin... jotain... yrittää...
Mun pitäis kirjoitella tänne levottomia. Enhän mä osaa moista?
Joka tapauksessa ajattelin aloittaa vähemmän levottomalla, katsotaan nyt sitten myöhemmin.
Flunssa tuntuis päästävän melko vähällä (kuuluisat viimeiset sanat?). Silti jätän intervallit sun muut tänään väliin. Pelkään sitä paitsi terveyteni puolesta ihan muusta syystä jos sinne menisin. Pitää kai keksiä jotain muuta ja ottaa kampitukset vasta huomenna ;)
Tänään oli lyhyt kirjallinen keskustelu laulun sanoista "oletko koskaan katsonut pelkoa silmiin ja sanonut ettet vain välitä?". (Jos sitä keskusteluksi voi sanoa. Mutta sitä se on - vaikka on sellaista sana - kaksi sanaa piste piste piste - kaksi sanaa - sana - sana piste piste piste - h... - p...)
Totesin nimittäin että tällä hetkellä tavallaan teen niin joka päivä. Teen toistuvasti sen enemmän tai vähemmän tietoisen päätöksen, että vaikka voisin aktiivisesti pelätä tai vetäytyä kokonaan pois jotta ei tarvitsisi pelätä, en vain välitä. Toistaiseksi ainakaan. Jos jäisin miettimään tiettyä asiaa, saisin itseni varmaan sille perkeleen (anteeksi) kelausvaihteelle jolla olin keväällä ja alkukesästä. Ei - sille en halua. Olen tehnyt päätöksen että meni syteen tai saveen, tuli turpiin lujaa tai lujempaa tai ei ja mikä lopputulos onkin (jos sellaisia elämässä on), menen nyt virran mukana ja otan mitä tuleman pitää. Se ei kumma kyllä sinänsä ole tällä hetkellä kovinkaan rankkaa.
Rankempaa on se, että tiedän toisella olevan vaikeaa.
Toinen pikku juttu joka tuli päivän tajunnanvirrasta kotimatkalla mieleen. Jos sanoo asioita ääneen, tekeekö vasta se niistä totta? Tai tekeekö ääneen sanominen asioista voimakkaampia, pitääkö se itsessään niitä yllä? Jos jättää ne sanomatta, häviäisikö itse asiakin? Onko se helpompi sivuuttaa? Minä en usko. Ainakaan niille, jotka - todettakoon jälleen kerran - näkevät. (Varsinkin sitten kun saavat uudet silmälasit!) :)
Oli mulla vielä joku ajatus, mutta mä UNOHDIN. Argh. Olkaa iloisia.
Olipa epälevotonta. Lupaan satsata levottomuuteen vielä myöhemmin tänään. Nyt pahantekoon. Ehkä. Mutta mitä?
Tänään ei paljon muuta kuin laatikot autosta kellariin, nastarenkaat kellarista autoon. Oli muuten omituinen olo, kun olin päivällä liikenteessä todella pitkästä aikaa kengät jalassa. Ei, en normaalisti kulje avojaloin, mutta lähes aina tossuissa - supparit, canvasit, goldiet, lenkkarit - tai joskus threestripesclogit. Tänään oli kengät. Hui. Talvi lähestyy. Ja sitä myötä muuten myös pikkujoulut. Jotka näin ennakkoon herättävät ihan eri kysymyksiä ja ajatuksia pienessä pääkopassani kuin ennen. :) Onko musiikki riittävän hyvää ja sopivaa tanssimiseen*? Onko työkaverini tällä kertaa vitun juntin näköinen vai ei? Esimerkiksi.
Kämpän osalta ohjelmaan kuului seitsemäntoista kaapinoven/laatikon vetimien asennus. Kuulostaapa mun keittiö isolta. Seitsemäntoista? On kuitenkin vaan pieniä ovia.
Ja illansuussa oli pakko lähteä ottamaan happea ja reippailin ihan Borea vilkaisemaan ja Suomen Joutsenelle asti ja teatterin luota takaisin. Kyllä se joki vaan on nätti varsinkin illan pimennyttyä ja valojen päästessä oikeuksiinsa. Pieni sade ei haitannut reissua, siitä pitivät lippis, ainakin sen verran vettä pitävät vaatteet ja Lisa, Pink, & co luureissa huolen. Kuvat nyt on mitä on, kännykällä näpsäistyjä.
Ja olen syönyt.
*"sopivaa"? Siitä voikin sitten olla monta määritelmää. Tämä? Tämä tuskin? Tämä? Ei kai, mutta se eka jätkä odottamassa hissiä oli se mun työkaveri... Tämä? :) No ei AINAKAAN tämä...
Uusi kokemus perjantai-illalle: mestiksen lätkämatsi, ja vielä kävellen paikan päälle. Mutta niin ...ska matsi oli että kahden erän jälkeen luovutettiin. Mutta tulipa kuultua TuTon maalilaulu. OMFG. Onneksi vain kerran. Lättyä pussiin. Oikeesti?
Sen jälkeen keskivertokansalaisen (jota minä EN siis ole) kelvollinen lauantai. Päälle yrittävän flunssan ja kurkkukivun innoittaman 12 tunnin lepäilyn/nukkumisen jälkeen kykenin raivaamaan autosta loput ryönät, imuroitua sen, haettua kaksi uutta täyttä pahvilaatikkoa sinne (kiitos faija...), käytyä faijan kanssa silakkamarkkinoilla syömässä paistetut silakat ja sitten jälkkäriks Kahvia (tarkoituksella isolla) ja porkkanakakkua.
Vielä apteekki, ruokakauppa, Ikea, kylppärin kaapin vetimen kiinnitys, allastason sahaus ja pintakäsittely, kylppärin lattian pesu ja vähän pyykin pesua.
Saanen siirtyä sohvalle - joojoo syön syön vielä jotain. Niin ja katson netistä vaihtoautoja... pitäis kai joka tytöllä olla yks pikkumusta? Se vois olla auto... Jaa mutta töissähän mulla on jo yks "pikkumusta"... ;) HAHAAAAA - tajau!
Tuli oikein rekisteröityä positiivinen fiilis työmatkalla. Vielä pimeää lukuunottamatta kaupungin ja liikenteen valoja, Tuomiokirkko, joki, runsaissa määrin putoilevia ja maassa tuulen mukana pyöriviä keltaisia lehtiä, P!nkin kaunis kappale taustalla. HYVÄÄ huomenta. Kiitos.
Olipa taas iltapäivälehden kannen otsikko. "Päivi Räsänen herkistyi. Haki lohtua aviomiehen sylistä." Olikohan lööpissäkin kai jotain "Päivi Räsänen murtui kohusta" tms?
Hei Päivi - ja muut vastaavat - oiskohan tuo tuollainen lohdun hakeminen rakastetun (tai mistä minä tiedän onko aviomiehesi rakastettu???) sylistä yksi niistä asioista, joita ette meille epäheteroille sallisi? Se nimittäin on yksi niistä monista asioista, joita epäheterotkin siltä rakastetultaan saavat/tarvitsevat. Eikä vain seksiä, seksiä, seksiä, seksiä, seksiä. Mitä ihmeen väärää siinäkin sitten on? Ei vaan jaksa ymmärtää.
Miten vähän mulla sitten taas voi olla ajatuksia enää päässä, kun noin typerä otsikko saa mut kirjoittamaan blogiin. No ei montaa. Tunnustan.
Töissä oli ihan oma lööppinsä, ja siitä saa tietää vasta huomenna lisää.
Ja se löytö? No aika hyvin on tää sarja katsottu, tiesin kyllä missä jaksossa ja missä kohtaa ko. repliikit tulevat. Ai ja miksi? No kun ne ovat välähtäneet muutamaan kertaan omassa takaraivossa viime viikkojen aikana tietyillä hetkillä. Ai niin siis kyseessä on VAIN kohta n. 6.35-6.55 min - älkää nyt herran tähden koko kymmenminuuttista katsoko, se ei sitä paitsi edes liity mitenkään asiaan. Joo siis tietty mä katsoin. Sou? Katsottu jo VHS:ltä niin monesti, ei kerta lisää enää tunnu missään.
Siinä kiteytettynä mitä päässä enää on jäljellä taas tänä iltana. Ei siis mitään syvällistä odotettavissa (öö onko joskus, ehkä, en tiedä). En ole sen enempää sekaisin kuin tähänkään asti (ei kommentteja, kiitos), mutta ajatuksia ei irtoa.
Pää on tyhjennetty tai pitäisikö sanoa huuhdeltu taas aika perusteellisesti tänään, on pumpattu asiaa ulos ja sisään, puhumattakaan asiattomuuksista. On putoiltu polville, kuristettu, tökitty, katsottu silmiin tai siis ei, väistelty juoksevia kettuja ja kontioita, lähes itketty, todellakin naurettu, kirjoitettu kriittisesti väärin, nähty läpi tai ei siis nähty jne. Tajunnanvirran taso ja mittakaava on ollut taas sanoinkuvaamatonta ja vaikka sen kuvaisin tähän sana sanalta te ette tajuaisi siitä paskaakaan (siihen kai vaaditaan sitten se jokin juttu josta oli tuolla aiemmin puhe)... Pahoittelen. Sitä tosiasiaa että te ette tajua. Ja kielenkäyttöäni.
Kaiken sen jälkeen sain sentään aikaiseksi käydä tilaamassa uudet silmälasit (vihdoin!!! entiset heittäytyvät vähän väliä kahtia), käynti kangaskaupassa oli tuloksellinen ja vietin varmaan kolme varttia urheilukaupassa juttelemassa myyjän kanssa (joo se oli sentään samalla joukkuekaveri...). Autossa jamitin (sen mitä auton ratissa voi - silloin kun kiertää liikenneympyrää toista kertaa...) täysillä tuota edellisen postauksen jälkimmäistä biisiä, tosin ilman Georgea, täytyy sanoa että on melkest parempi niin. Ei millään pahalla, Ykä.
Pistänpä sen vielä kerran, ennen kuin tulee liian myöhä. Hyvää yötä.
Ja ihan pakko laittaa vielä yksi ääni... paljastin taas kymmenlukuni, kun ostin paitsi toisen tuotantokauden Taisteluparit niin tämän naisen cd-boxin. On hän sitten missä kunnossa on nykyään, niin kyllä hän on ääni. Isolla Ä:llä.
Ei niitä ilmiselvimpiä valintoja tähän, mutta eipä näitäkään kannata karaokessa valita. Vähän Georgea bonuksena
Kovinpa jumittaa nyt tämän alkuviikon postausteema. Blaah, koetan keksiä pian jotain muuta. Mutta nyt vielä kerran ääniaiheesta.
Paluumatkalla pelistä tuli radiosta tämä biisi. Enpä ollut pitkään aikaan kuullutkaan sitä. Pidin siitä aikanaan heti ensikuulemalla, punttisalilla (no sinne se nyt ei sopinut, mutta kun radio sielläkin oli päällä...nykyään onkin omat luurit korvilla)
Pidän sävelestäkin, ja silloin nimenomaan sanat koskettivat erityisen läheisesti. Ne kertoivat niin hyvin siitä mitä silloin toivoin ja mitä ajattelin. No se on mennyttä, ei siitä sen enempää. (Siihen sopii nykyään paremmin yksi P!nkin biisi - niin, kyllä minäkin olen jonkun asian suhteen "nam, nam, nam...")
Ajattelin kuitenkin silloin, että niin se vaan on aina, puhetta tarvittaisiin jatkuvasti ja aina ja uudelleen ja uudelleen ja perusteellisesti, jotta kaksi yksilöä voisivat mitenkään tietää yhtään miten toinen toimii, mitä ajattelee tai tuntee tai paljon mistään mitään.
Tietysti sitä tarvitaankin, yksilöitähän me olemme. Mutta olen joutunut - tai saanut - huomata, että toisia voi olla kovin paljon helpompikin ymmärtää tai tulkita. Noin vaan. Myös ilman paljoa puhetta. Omituista. Hämmentävää. Ja minäkin olen aika lailla luettavissa...valitettavastikin, välillä. Sitä viestintää on niin monenlaista.
Tämä ei ole tarkoitettu moitteeksi ketään kohtaan. Mutta nyt kun olen itse kokenut miten viestintä voi toimia, mihin ei aina todellakaan tarvita sanoja, en varmaan koskaan pysty tyytymään vähempään.
Meillä on muuten mieletön ikäjakauma meidän jäähdyttelijäjoukkueessa. Seitsemän pelaajaa, viideltä vuosikymmeneltä!! Ja penkillä oli tänään vielä yksi tältä vuosikymmeneltä - sillä oli sitä paitsi paljon hauskempaa katseltavaa kuin meidän peli, sillä oli (siis anteeksi hänellä!!) pienet pehmo - Nalle Puh ja Tiikeli ja Nasu kopassaan. Hyvä kun en varastanut...no en edes minä, älkää nyt kauhistelko siellä.
Ja nyt kun tänään oli peli eikä siis treenejä, ehtii kerrankin katsomaan Mestareiden liigaa kunnolla. Siispä voiton kunniaksi lasi viiniä, pari tuikkua palamaan, vaihteeksi kolhittu vasen polvi ja muut luut sohvalle ja futista katsomaan. Ai venyttelyä. Olisko se hyvä? Ei kai, oon venyny jo näin pitkäks muutenkin...
Jee - pitkästä aikaa näen suosikkipelaajanikin kentällä. Arvauksia, kuka se on? On näköjään avauksessa.... :)
PS... aina tässä käy näin... mä nukahdan. No nyt onneks se oli just tauon ajaksi.
No niin vähän kevennystä edellisen pohdinnan jälkeen...
Hetkittäin olen tuntenut itseni viime viikkoina Darth Vaderiksi. Paitsi että olen tavallaan pimeällä puolella, minutkin kuulee ennen kuin näkee - ja kuulee enemmän... tai jotain... tuhinaa. Hypätkää suoraan kohtaan 2.06 min, mutta miksi se on vasta kolmosena????
Tänäänkin (kaikki kaverit pitäkää kiinni tai istukaa alas...) kuuntelin P!nkiä autossa. Tällä kertaa levyllä oli myös tämä biisi. Sen sanomaan kirjaimellisesti en ole varsinaisesti samaistunut koskaan, tulenhan "ehjästä" perheestä jne.
Mutta se on ehdottomasti yksi P!nkin äänen tulkintabiiseistä. Kylmät väreet menevät selkää pitkin olisivat sanat sitten mitä tahansa. (Ja hei, noi vatsalihakset...sori, ajatus harhautui. Voisiko joku ostaa tuollekin pidemmän paidan, näköjään nykyään monien paidat ovat "liian" lyhyitä - tai siis eivät...en valita ;) )
Kuunnellessani biisiä ehkä kolmatta kertaa putkeen aloin ajatella (vaarallista) laulun aihetta noin vähän laajemmin, en niin kirjaimellisesti sanojen mukaan. Ja miten monella tavalla se perhe tai osa siitä voi olla rikki ja rikkoa tai ainakin muokata lasta ja hänestä kasvavaa aikuista.
Ja varsinkin, kuinka paljon erilaiset lapsuudenperheet vaikuttavat meidän päätöksiimme aikuisina? Mihin järjestykseen panemme asioita arvioidessamme niitä - riippuen siitä mitä olemme kokeneet, miten meitä on ehkä rikottu aikaisemmin (vaikka emme ehkä tiedostaisikaan kaikkea). Mitä arvostamme, mihin pyrimme, mitä koemme tärkeimpänä, mitä pelkäämme, mitä varomme, mihin olemme valmiit tyytymään esim. omassa parisuhteessamme ja siihen liittyvissä päätöksissä?
Onko taustallamme ulkoisesti hyvä perhe, kaunis perhepotretti, joka kuitenkin vuosien saatossa osoittautuu vähemmän hyväksi ja "rakkaus" ehdolliseksi ellei jopa vilpilliseksi. Ovatko silloin raadollinenkin rehellisyys ja pyyteetön rakkaus kärjessä? Onko vanhempia ollut jossain vaiheessa syystä tai toisesta vain yksi? Pyrimmekö silloin taistelemaan viimeiseen asti parisuhteen säilyttämiseksi? Ovatko vanhemmat pysytelleet velvollisuudentuntoisesti yhdessä lapsen, uskonnon tms. takia, vaikka rakkautta tai varsinkaan intohimoa ei olisi ollut enää ties milloin ja olisi ollut kaikille parempi erota jo vuosia sitten? Ovatko silloin tärkeimpiä arvojamme se molemminpuolinen, syvä rakkaus, lämpö ja intohimo? Olemmeko nähneet/kokeneet vanhempiemme tai toisen heistä rikkoutuvan tai kärsivän jostain? Pyrimmekö silloin ensisijaisesti välttämään tämän saman aiheuttamista tai kokemista?
Minä en väitä että näin on, enkä pysty sanomaan mikä on oikein tai väärin, nämä olivat vain niitä juttuja, mitä tuli mieleen. Toki päätöksiimme vaikuttavat sitä paitsi monet muutkin asiat. Itsessäni kuitenkin huomaan selkeitä viitteitä soveltuvin osin.
Tässä kuitenkin se kappale. Sitä te kaikki odotitte. Tai siis niitä vatsalihaksia. Whaeva.
Hui kun tuulee. Nyt pari tuikkua kiviselle ikkunalaudalle ja nukkumaan.
Viikonloppu sisälsi keskimääräistä enemmän menneisyyden kohtaamista ja sen vaikutuksia nykyisyyteen. Muodossa ja toisessa. Hyvässä ja huonossa. Eikä loppujen lopuksi oikeastaan mikään muuttunut.
Eilen poikkesin silti hengähdyspaikassani vain melko pikaisesti, ja lähinnä tervehtimässä syksyistä ilta-aurinkoa.
No - yllättäen - keskustelu mutsin (ja faijan) kanssa oli tulokseltaan plus miinus nolla. Ei kestänyt kauaa, että mutsi tuskastui ja liioitteleva, narsistinen marttyyri astui esiin, minä tuskastuin, ja faija ei sanonut mitään.
Kyllä minä tajuan, että mutsin ei ole hyvä olla. Eikä se todellakaan ole miellyttävä ajatus. Älkääkä käsittäkö väärin, mutsissa on paljon hyvää ja meillä on ollut paljon hyviä hetkiä ja saan kiittää häntä - ja faijaakin tietysti - paljosta.
Vaihtoehto on kuitenkin, ettei minunkaan olisi hyvä olla. Mutsi vaan ei ole enää vuosiin osannut olla tyytyväinen elämäänsä. Ei edes silloin kun minä olin vielä kiltti tyttö. Liekö ihme ettei nyt enää sitten kun olen tällainen kusipää.
Kiinnipitäjää olisi taas kaivattu hetkeksi "keskustelun" jälkeen, mutta meneehän se näinkin.
Näillä biiseillä ei nyt viitata mihinkään erityisesti. Eka vaan oli eilen yhdessä leffassa ja oli jotenkin niin nostalgisen, kasarisen rennon fiiliksen tuova että piti hakea se tähän. Ja jälkimmäisen päätin sitten laittaa vaan kun se oli (on) yks pitkän ajan suosikeista. Anniea parhaimmillaan. Vaikka onkin sieltä kevyemmästä päästä tunnelmaltaan. Ei muuta tällä erää.
Miellyttävä, hauska perjantai-iltapäivä-ilta ja lauantaipäivä vanhan, hyvän ystävän kanssa vietetty, yksi matsi hävitty ja yksi keskustelu sovittu. Ja yksi ihminen punastutettu. Anteeksi.
Huomenna olen luvannut mennä himaan keskustelemaan mutsin (ja faijan) kanssa, saadaanko tilanteeseen mitään tolkkua. Tiedän että se tulee koettelemaan hermojani todella, en ole kovin optimistinen. Yritän pysyä rauhallisena... että saisin hengitettyä syvään ja selitettyä miljoonannen kerran mitä tarkoittaa että minun on saatava itse määritellä minun elämäni säännöt ja rajat, ilman että niitä rikotaan, tai että ne otetaan loukkauksena jos ne poikkeavat heidän omistaan (tai lähinnä siis mutsin) ja seurauksena on kolmas maailmansota ja kuukausien välirikko.
Sen jälkeen on sitten varattuna onneksi edes jotain muuta toimintaa, joten saan sitten ajatukset vähän muualle, kävi miten kävi. Nyt venyttelemään, krampin poikasta löytyy joka puolelta kroppaa...juu ja magnesiumia tietty.
Nonni! Klo 21.56 se oli valmis, patjatkin päällä. SÄNKY! Noin kolme tuntia siihen meni.
40-vaiheinen kokoamisohje virheettömästi läpi. Plus ohjeen lisäksi liimat sinne myös, edes tämän puusepän sielu ei kestä sänkyä joka olis pelkillä ruuveilla kasassa...vaikka onkin Ikeasta. Ja sitä liimaa pitikin lähteä ostamaan kesken kaiken, kun oli juuri päässyt alkuun ja huomasi että entinen olikin kuivunut pulloon... Eli erityisaplodit, etten luovuttanut siinäkään vaiheessa vaan ajelin tyyyyynesti rautakauppaan ja takaisin. Ymppimättä ja ilman u-käännöksiä.
Nyt on selkä poikki. Saiskohan jostain selkähierontaa?
Lisäksi illan kevennys oli että pääsi puhumaan saksaa kesken kaiken. Puoli kymmenen aikaan jostain alkoi kuulua kauheeta kitararokkia ja ajattelin että helvetti. Mun Gaga ei kuulu edes. No ei kun porraskäytävään ja musa kuului kaksi kerrosta ylempää eikä edes suoraan yläpuolelta. Rohkeasti ovikellon soitto, asukki oli ei-suomalaisperäisen näköinen jätkä joka kyllä puhui suomea. Sanoin ihan ystävällisesti että voisko aavistuksen hiljentää... Sitten sieltä pyyhälsi paitsi 16-viikkoinen koiranpentu niin myös toinen, enemmän suomalaisen näköinen jätkä, joka rupesi puhumaan suomea epäilyttävän saksalaisesti murtaen. No vaihdettiin sit saksalle ja juteltiin siinä hetki ystävällisessä hengessä. Kutsuttiin mukaan istumaan iltaakin heidän kanssaan, mut sanoin kiitos, ei kiitos, joku toinen kerta. Musakin hiljennettiin kiltisti. Kannatti mennä reippaasti itse sanomaan eikä soittaa isännöitsijälle. :)
Nytpä sitten vain kohti vaakatasoa. Patjat ja sänky saavat kyllä levätä ja totutella ihan keskenään vielä tämän yön.
PS. Muistakaa laittaa roosaa huomenna. Mäkin oon luvannut nolata itseni töissä vanhoissa vaaleanpunaisissa farkuissani. Joissa on kaiken lisäksi lahkeen ulkoreunassa kangas"raita". Joo kysykää vaan miltä vuosikymmeneltä nää tuunatut pökät on. Otan kyllä NIIIN vaihtohousut mukaan ennen kuin lähden töistä "ihmisten ilmoille".
Niin. Tässä minä taas päivitän tätä blogia sen sijaan että kokoaisin sitä SÄNKYÄ. Huomenna. Lupaan. Haen patjan myös. Varmasti. Enkä luovuta ennen kuin sänky on ihan valmis.
Mutta nyt istun kissavillasukat (siis ei kissankarvavillasta, vaan kissakuvioiset) jalassa, syön ananas-pähkinärahkaa (en vielä tiedä pidänkö - vähän saisi olla rahkaisempaa ja ananaksisempaa) ja jogurtticashewpähkinöitä ja päivitän blogin. Sillä mitä ihmiset tekisivät jos he eivät saisi lukea blogiani? Meillä on velvollisuutemme. Monet lukevat sen heti lähes ensi töikseen aamulla töihin päästyään. Teitä on useampia, tiedän sen... haa. Mutta en käräytä teitä. Ymmärtäähän sen. Nytkin tulee taas niin sisältörikasta ja asiapitoista tekstiä että huhhuh.
Tänään olin opettelemassa taas vaihteeksi juoksemista. Juostiin. Käveltiin. Juostiin. Käveltiin. Juostiin. Käveltiin. Juostiin. Yleensä juostiin pimeimmissä ja vaikeakulkuisimmissa kohdissa ja käveltiin kun päästiin tasaiselle ja valaistulle paikalle. Yhteensä kuitenkin 9 kilsaa ja rapiat. Ja joutsenvenytykset päälle. Au jalkaterä kramppaa. Etureisivenytys. Au takareisi kramppaa. Mutta kiltisti on purkillinen magnesiumia ollut jo monta päivää töissä työpöydällä. Hyvin auttaa siellä avaamattomana kramppeihin. Kyllä.
Niin ja tänään ei tule runoa. Tulee vanha juomalaulu. Tai laulu. No. Siis yksi säkeistö. Laulu on Kuubalainen serenadi. Voi älkää vaan kysykö miksi tämä tähän.
Tom lauloi murheellisesti ja säesti Watkinson. Minä nielin kyyneleitä, olin kovasti onneton. – Niin, rakastin sinua silloin ja rakastan vieläkin, ja sun (vaalean)punainen sukkanauhas on aarteeni kallehin.
Nimittäin jääkaapissa! Vähäks hienoo. Siellä on myös yksi tölkillinen mehua ja muutama proteiinipatukka. No en ehtinyt käydä kaupassa!! Ehkä - toivottavasti - huomenna.
Töistä kiirehdin kotiin söpöiltyäni siinä välissä kuulemma taas kerran asiattomasti. Se on kuulkaa katsojan silmissä se, mä en sille voi mitään. Tiedän monia ihan immuuneja.
Remppasetä tuli katsomaan pari juttua ja saatiin ongittua jääkaapin johto esiin ja seinään. Ja laadittiin strategia joka käsittää keittiön valokatkaisijan siirtämisen seinän läpi toiselle puolelle, niin jääkaapin saa joskus siirrettyä paikaltaankin.
Sit kiirehdin tennikseen jo myöhässä. Sieltä kaveri-koriskaveri-tenniskaverin kanssa Ikeaan jossa lastattiin mun sänky mun autoon. Ja kaveri pääsi omiin toimiinsa.
Sit pitkä puhelu toisen kaverin kanssa ja sitten olikin enää sopivasti aikaa käydä syömässä ennen koristreenejä. Joissa melkein meni nilkka kiitos liukkaan lattian, mutta ei sit kuitenkaan ihan. Vähän vaan. Nauhat kireemmälle.
Ja niiden jälkeen tuon ensinmainitun kaverin kanssa, joka siis oli myös taas samoissa treeneissä raahattiin vielä sänkypaketit sisälle. Kiitos taas kerran hänelle. Ties monennenko kerran. Me nähdään niin paljon että välillä tuntuu melkein kuin oltais pari. Paitsi että jutellaan enemmän. Ja nauretaan. Ai tekeekö jotkut paritkin niin? No anyway. Siinä sitten naapurin Sakukin kävi kääntymässä mun ovella - siis Saku on saku. Eli sakemanni. Eli saksanpaimenkoira. Rauhallinen tapaus. Toisin kuin yks toinen.
Telkkarissa jatkui vielä tuo homokeskusteluilta. Ei jaksanut katsoa. Homokeskustelenhan joka päivä.
Ja helvetti futisäijät menivät sössimään pelin - onneks en nähnyt sitäkään.
Nyt vähitellen nukkumaan, ihanat nää myöhäiset treenit. Taitaa mennä huomisen puolelle se unien näkeminen.
Mut koska ei vielä uneta, pistetään tähän vielä runokin.
Kasvoista kasvoihin tällä kadulla kun tungos on katkeamaton näen vain sinut -Mirkka Rekola-
Ottaen huomioon että en koskaan näe ketään enkä mitään missään, tämä on oikein sopiva.
Jee ihmiset! Mulla toimii nyt netti kotona, ei tarvii mönkiä töihin niin aikaisin päivittääkseen tätä blogia aamulla ennen töiden aloittamista. Ja vielä viikon etuajassa!! Ei tällaista voi olla.
Ja koska sain tänään niin kauniita kehuja kun olin ollut ahkera viikonloppuna niin olin kohtuuahkera tänäänkin. Kävin siis paitsi postissa hakemassa mokkulan ja modeemin, niin kiinnitin verhotangon ja ripustin nolsuverhon, plus myös bamburulliksen keittiön ikkunaan. Ai että kirpaisee ottaa porakone ja alkaa rei'ittää juuri tasoitettuja ja maalattuja koskemattomia pintoja... au.
Nyt pitää alkaa taas päntätä Nalle Puhit läpi, jotta osaan sanoa miksi Puh on Puh. Voi eikö se nyt ole selvää?
Ja koska minulta kysyttiin mistä tämä lause on peräisin niin tässä se on. Voi kun osais (ja kehtais) joskus huutaa näin lujaa... "You're a wanker number nine!!!!" Mut onneksi omissa peleissä ei moisia huudella...
Lauantaina käytiin ottamassa kauden avaukseksi viidellä pelaajalla tyrmäysvoitto. Jotain kivaa tässä alemmassa sarjassa. :)
Illalla sitten iski vesipaniikki. Mikään viemäri ei enää oikein vetänyt, pesukone tyhjeni tiskialtaaseen (juu, tiskialtaaseen mahtui enemmän vettä kuin mitä pesukoneessa oli!), kylppärin lattia lainehti...(kyllä se siitä onneksi vähitellen meni viemäriin eikä eteiseen...) eikun soitto isännöitsijälle ysin jälkeen lauantaina, huoltoavain jolla pääsi vessaan saunatiloihin ja sunnuntaina putkimies kävi avaamassa joka ainoan viemärin.
Sunnuntaina hain myös tenniksen jälkeen fillarin omaan talliin ja kävin ottamassa muutaman tuoreen syksyisen kuvan.
Olipa mielenkiintoinen perjantai-ilta. Ei voi muuta sanoa. Sain kovin "positiivista palautetta" (kuten tämä minulle ystäväni toimesta hienosti muotoiltiin...) kovin yllättävällä tavalla kovin yllättävältä taholta.
Ihan niin syvällistä palautetta en ollut valmis ottamaan vastaan kuin ehkä olisi ollut tarjolla, mutta pitäähän sitä nyt jonkun verran... jos kerran jollain on positiivista sanottavaa niin... I'm all ears. Tai jotain. Kun se jää kuitenkin sitten siihen.
No joo olin tosiaan väsynyt eilen. Uni tuli paljon ennen nukkumaanmenoaikaa kun pääsi sohvalle telkun eteen. Mutta sitten heräsin kun olisi pitänyt alkaa nukkua ja piti koettaa löytää se uudelleen. Siis uni.
Sudoku ei toiminut, Nalle Puh kehiin. (Ja telkkari taustalle tiesty)
Siis Tiikeri? (Ei Tikru, nyt puhutaan - minä puhun aina - aidosta Nalle Puhista, niistä kahdesta kirjasta, ei mistään Disneyn värikkäistä piirretyistä)
- Terve, Nasu, tämä on Tiikeri. - Jaha, onko se Tiikeri? minä kuvittelin, että Tiikerit oivat pienempiä kuin tämä. - Eivät suuret Tiikerit, Tiikeri sanoi. (okei, 1 piste)
***
- Halloo, I-haa! Puh sanoi. Tämä on Tiikeri. - Mikä on? I-haa kysyi. - No, tämä, selittivät Puh ja Nasu, ja Tiikeri hymyili kaikkein herttaisinta hymyään eikä sanonut mitään (okei, 2 pistettä) I-haa kiersi kerran Tiikerin ympäri ensin toiselta ja sitten toiselta puolelta. - Minkä sanoit sen olevan? - Tiikerin. - Ahaa! I-haa sanoi. - Hän on tullut äskettäin, Nasu selitti. - Ahaa! I-haa sanoi toistamiseen. Hän mietti hetken aikaa ja sanoi sitten: - Milloin hän menee? (No KIVA!! :( )
***
Puh ei myöskään puhunut mitään, koska hän mietti runoa. Ja kun hän oli ajatellut sen valmiiksi, hän alkoi: "Tiikerillä hullusti on ruokahalun laita Herkkusuulle mokomalle mikään ei nyt maita. Ohdakkeet ja tammenterhot pahalta vain maistaa Hunajaa ei tyhmeliini tahdo edes haistaa." (okei, 3 pistettä tuossa taannoin....) - Hän on kuitenkin tarpeeksi suuri, Nasu sanoi - Hän ei ole erikoisen suuri. - Ainakin hän näyttää siltä. (okei, 4 pistettä)
***
...pelasti Nasu koko asian sanomalla, että heidän pitäisi keksiä keino, jolla he voisivat totuttaa Tiikerin pois potkimisesta, sillä vaikka hänestä piti kuinka paljon tahansa (okei, viides piste), ei kuitenkaan voinut kieltää, etteikö hän potkisi (mitvit?). - Aivan niin, Puh sanoi. - Hän on aivan liian iso ollakseen niin pieni, Kani sanoi, siinä koko asia.
***
Ja loppujen lopuksi hyvin pieni ja Surullinen Kani kuuli hänen kutsunsa. Ja se Pieni ja Surullinen Kani ryntäsi sumun läpi ääntä kohti ja törmäsi äkkiä Tiikeriin. Ja se oli Ystävällinen Tiikeri, Suuri Tiikeri, Hyvä ja Avulias Tiikeri ja sellainen Tiikeri, joka osasi tyrkkiä juuri niin mukavasti kuin Tiikerin tuleekin tyrkkiä, mikäli sen yleensä täytyy tyrkkiä (tietysti täytyy, ja muutama piste lisää).
***
Ja, Puhin loru Tiikeristä... Tiikeri on suuri, suuri kuin muuri Ja muuri on suuri kuin kuusen juuri. Tänään se suuri Tiikeri juuri potkaisi juuri nurin sen muurin. Jospa se suuri, Tiikeri juuri, ei oisi niin suuri, ei kaatuisi muuri...
Vaikka oikeasti olen nykyään grl vaaleanpunainen tiikeli (tai hetkittäin musta, mutta valkotassuinen jagulaari), olen tänään käynyt testeissä ja saanut tietää olevani myös
- Nalle Puh -hahmoista: Tikru (tai vähän Risto Reipas... miten voi olla juuri noiden kahden välimaastossa??? todella jakautunut persoonallisuus) - Satuhahmoista: Rölli-peikko (siitä en osaa sanoa mitään) - Eläin: Hiiri!! (oujea! tunnenkin itseni...) - Henkinen ikäni on tänään 27 vuotta (no kai nyt kun oon kerran sen ikäinen?! daa?!) - Olen 35 % friikki (keskiarvo on 30 %, 30% on oudompia kuin minä - miksi minusta tuntuu että tunnen juuri nuo 30 %) - Olen 39% tylsä (keskiarvo on 47 %, 63 % on tylsempiä kuin minä, heitä en onneksi tunne) - Olen arvoituksellisen seksikäs (miten niin arvoituksellisen??) - Olen romantikko (oliko jotain uutta)
Tästä kaikesta voi päätellä mitä? Että mulla olis parempaakin tekemistä - esim tavaroiden laittamista paikoilleen tai auton tyhjentämistä, mutta odotan että joku neurootikko - tai edes joku vaan - tekisi sen puolestani... Ehkä olen myös aavistuksen väsynyt...
Ai mitä tekemistä kahdella ensimmäisellä on kolmannen kanssa? Ei tietääkseni mitään, paitsi tämä postaus.
Kahta ensimmäistä katselin eilen dvd:ltä. Se on ehkä vähintään TOP3:ssa kaikkien aikojen sarjoista. Tai varsinkin pääpareista. Piste. Ei siitä sen enempää ja siihen on turha kenenkään alkaa mitään mussuttaa.
Kolmannesta en paljon tiedä, olin tosin pari vuotta sitten hänen ja Evan yhteiskonsertissa eikä mitään valittamista.
Kuitenkin tämä kappale oli sellainen, joka kolahti - ei heti, ehkä toisella tai kolmannella kuuntelukerralla. Sen jälkeen se onkin kolahtanut joka ainoa kerta, mielentilasta huolimatta se saa ihon kananlihalle - ainakin kun sen pistää tarpeeksi lujalle ja kuuntelee oikeasti. Sanat ovat oikeastaan tässä biisissä sivuseikka, sen melodia ja sävy vaan jotenkin....ei sanoissakaan mitään varsinaista vikaa ole. Olisin mieluummin laittanut sen tänne pelkkänä biisinä cd:ltäni, se versio on mielestäni parempi (siltä kuunneltuna se taisi aikanaan kolahtaakin), mutta en osaa tehdä sitä, siispä videona juutuubista. Kuunnelkaa kuitenkin yhtä hyvin silmät kiinni... paitsi että sanat vapaasti suomennettuna ovat vielä tuossa alla...
Kiirehdin ja lähden ulos lukitsematta ovea seison Götgatanilla, täällä tuntuu aina tuulevan Skatteskrapanilla tuntuu kuin taivas olisi putoamassa niskaan
Kiirehdin läpi yön pohjoiseen päin Muistan että täällä, Medborgarplatsenilla Anna Lindh piti viimeisen puheensa se oli syyskuussa 2003
Samana vuonna näimme kerran Gondolenissa sitten näimme uudelleen ja kaipasin niin sinä syksynä ilmassa oli jotain se oli sumu ja valo ja ääni
Näen lian ja pimeyden Vanhassakaupungissa tunnen pelon tuoksun Stureplanilta ja haluan vain itkeä, Tukholma on niin kaunis tänä yönä
Näen Skeppsbron edessäni, pusken tuulta vastaan nyt vaikuttaisi satavan, kuivaan poskeani veneet kelluvat vedessä arvaan että ne kaipaavat pois täältä
seison Norrmalmstorgetilla ja ajattelen Clark Olofssonia niin paljon mahdollisuuksia, miksei hän koskaan tarttunut yhteenkään ja sama juttu minulla, on niin helppo jäädä, niin vaikeaa lähteä
Ja muistan että näin sinut Bernin terassilla ja ajattelin kaikkea mitä minulla olisi voinut olla ja ajattelin elämää jota elin ja kaduin suurinta osaa, miksi kävi näin
Näen Rantakadun ojentuvan kylläisenä ja tyytyväisenä, näen sinisen valon välkkyvän Söderin korkeuksissa haluan vain itkeä, Tukholma on niin kaunis tänä yönä
Näen lian ja pimeyden Vanhassakaupungissa tunnen pelon tuoksun Stureplanilta ja haluan vain itkeä, Tukholma on niin kaunis tänä yönä
Ja sinä soitit viimein ja ryntään ulos kaikki sanat, kaikki unelmat onnellisesta lopusta tapahtuuko se vihdoin nyt Tukholmassa tänä yönä
Richen pienessä baarissa on täyttä ja lämmintä tunnen käden tarttuvan minua käsivarresta ja haluan vain itkeä niin kaunis on elämä tänä yönä
Näen lian ja pimeyden Vanhassakaupungissa tunnen pelon tuoksun Stureplanilta ja haluan vain itkeä, Tukholma on niin kaunis tänä yönä
Näen Rantakadun ojentuvan kylläisenä ja tyytyväisenä, näen sinisen valon välkkyvän Söderin korkeuksissa haluan vain itkeä, Tukholma on niin kaunis tänä yönä
Tässä nyt sattuneesta syystä on tullut pyöriteltyä taas näitä tiettyjä asioita päässään. Mutta tämä ei liity nyt viime aikojen tapahtumiin todellakaan mitenkään, tuli vain mieleen kun selailin kaiken maailman kuva- yms. tiedostoja tuolla tietokoneen syövereissä. Olin tämän ehtinyt todeta muutaman kerran jo aiemminkin, eipä vain ole tullut postattua tästä.
Väistämättä tietysti siellä koneella on myös kuvia menneen parisuhteen ajoilta eksineen, koirineen ja minuineen kaikkineen.
Totta kai muistan ja totta kai suurin osa muistoista on kauniita ja ne lämmittävätkin sillä omalla tavallaan. Mutta miten kaukaiselta ja etäiseltä hän, me ja se kaikki nyt kuitenkin tuntuu. Vielä loppukesällä minun oli niin kovin vaikea käsittää, vakuutteluista huolimatta (uskoin kyllä, pakkohan se oli), mitä se todella tarkoittaa ja miltä se tuntuu kun se on ohi ja nimenomaan kun on todella pystynyt päästämään irti.
Sitten niin vain yhtäkkiä oli käynyt. Olin päästänyt irti. Minulla ei ollut ikävä nimenomaan häntä - toki kaipasin ajoittain sitä läheisyyttä mitä parisuhteessa on. En kaivannut yhteydenottoa häneltä, en tuntenut tarvetta kertoa ja jakaa hänen kanssaan asioita. Olin taas avoin muulle maailmalle.
Niin paljon kuin se sattui kun sen yhtäkkiä (todellakin yhtäkkiä) ilmoitettiin olevan ohi. Niin paljon kuin halusin auttaa häntä ratkaisemaan ongelmansa ja kipukohtansa. Niin kauan kuin pidin hänestä ja toivon kipinästä kiinni jossain tuolla sisällä (tai ei se nyt kuulemma loppujen lopuksi niin suhteettoman kauan ollut, mutta pitkältä se tuntui - ainakin varmasti niistä jotka minua ja pohdiskelujani joutuivat kuuntelemaan).
Käsittämätöntä. Ja omalla tavallaan surullista. Mutta onneksi se sitten menee näin. Ja onneksi saldo jäi kuitenkin plussalle. Kiitos siitä.
Niin odotettavissa ei edelleenkään ole mitään viisaita ajatuksia (joo hei kaverit ei tarvii kommentoida...tiedetään, milloinka olis...).
Ns. vakavista asioista pyörii välillä lähinnä päässä se, että menikö yhdellä iskulla kaksi hyvää asiaa vai pystyykö edes toisen vielä säilyttämään tai saavuttamaan? Kun sekin olisi kovin arvokas ja tavoiteltavan arvoinen, mutta ihmissydän on niin ihmeellinen. Saa nähdä.
Positiivisia asioita on se, että olen alkaneen kauden oikeasti nauttinut treeneissä käymisestä ja siellä ahkeroimisesta. Siis puhun nyt koriksesta. Kummasti kaikki keväällä ja kesällä tehty muu kuntoilu on osaltaan edesauttanut asiaa. Ja verivihollinen - joka edelleen toki nyppii minuakin - joutuu jatkuvasti ääneen valittamaan selkäänsä, koska hän ei pysy minun perässäni. HAH! Mikä henkinen voitto. Ärsyttää toista siinä määrin että hän joutuu näyttämään sen...
Ja selkä on tyytyväisempi, kiitos eilisen ensiavun, kunnollisen venyttelyn treenien jälkeen ja patjalla nukutun yön.
Muutama kuva, tosin ei tältä syksyltä, mutta... syksy kuin syksy. Siis noin kuvamielessä.
Mitäs tänä aamuna? Ei hirveästi sanottavaa. Ajatuksia pyörii toki jonkun verran päässä, mutta en jaksaisi ajatella niitä.
Mitäs eilen. Toiset sanoivat että näyttää hyvältä, toiset sanoivat että ei todellakaan näytä hyvältä. Ota siitä sitten selvä. Olen myös nyt jo etunimipohjalla J&J:n myyjäpojan kanssa, upeeta. Kiitos soitosta, Tomi... (nimi muutettu)
Harkitsen vakavasti munkkiluostariin muuttoa. Spekuloimmekin eilen lenkin (ei en minä ollut lenkillä, ei ei kiellän kaiken) jälkeen kaverin kanssa miten tämä toimii. Siis heteroillahan se on niin kuin oikein päin miehet keskenään ja naiset keskenään. Pysyy joku roti, kai. Miten sitten me homot ja lesbot. Meille luostarien pitäisi sitten kai olla enintään kahdelle hengelle - yksi homo ja yksi lesbo (tai siis kolmelle, pyhä henki unohtui), muuten alkaa heti "ongelmat". Bissejen (miten se taipuu?) pitäisi olla ihan sitten vaan yksin, koska sehän nyt on sitten jo ihan mahdoton yhtälö, oli siellä ketä vaan seurana, niin ei siitä hyvä seuraa.
Kuten sanoin - ajatuksia on päässä. En mitenkään väittänyt että ne ovat yleviä tai viisaita tai syvällisiä...
Jaa se sänky olisi kai vähitellen syytä ostaa, yläselkä alkaa ilmeisesti antaa palautetta sohvalla nukkumisesta.
Eilen tuli siis turpiin. Jossain sisälläni tiesin että odotettavissakin oli. Mutta silti tuli. Ja tuntui.
Kysyn vaan, että missä HELVETISSÄ mun otsassa lukee, että tulkaa luokseni ja langetkaa minuun te jotka sitten pelästytte omia tunteitanne ja päätätte mieluummin elää tasaista elämää muurienne sisällä ilman mitään turhanpäiväisiä onnentunteita, toisihan se tosiaan mukanaan ehkä riskin kokea niitä voimakkaampia tunteita sieltä asteikon toisestakin päästä.
Mutta jotain on tapahtunut, jotain asiassa oli erilaista ja minussa on muuttunut sitten aiemman turpiinoton tältä vuodelta.
Vaiheesta 1 - hajoaminen - vaiheeseen 2 - vitutus - (edes osittain) siirtyminen kesti huomattavasti vähemmän aikaa.
Se kertoo minulle ensinnäkin siitä, mitä tämä tunne oli. Se ei sisältänyt siis todellakaan riippuvuutta. Se oli vain sitä jotain muuta. "Vain" ei siis ole tarkoitettu vähättelemään "sitä muuta" vaan sulkemaan tuo ensin mainittu pois.
Ja toiseksi se kertoo minulle, että annan itselleni jo helpommin luvan suuttua toiselle. Kyllä olen vihainen itsellenikin, kannan oman vastuuni, mutta olen vihainen myös toiselle osapuolelle. En tässä ala eritellä mistä, se on meidän välinen juttu.
Kiitos minä, joka olen selvästi edistynyt. Kiitos se yksi tyyppi Hesassa jonka avulla olen edistynyt.
Kiitos faija, jonka olkapäätä vasten sain itkeä.
Kiitos Kuuva. En ollutkaan koskaan ollut Kuuvassa niin pimeällä. Makasin selälläni kalliolla. Katsellen pilviä kuin aikanaan lapsena pulkkamäessä sairaalaan menoa edeltävinä iltoina.
Ja kiitos Emppu, joka tuki taas kuten on tehnyt koko elämäni ajan. Myös kaikkina niinä öinä sairaalassa. En edes halua ajatella kuinka paljon kyyneleitä ja räkää sekin on saanut kestää... :)
Ja kiitos sinä, joka teit nyt tämän kaiken. Kaikesta huolimatta.
Oikeasti, mä alan laittaa otsikoiksi vaan juoksevat numerot tai pvm:n tai jotain. Miksi se on useimmiten tosi vaikeaa keksiä sitä? No eilinen oli helppo, mutta...
Ööö. Ei mitään erityistä (no eipä, mutta joo). Toissailtana tein päätöksen/lupauksen ja pidin sen ihan jopa yön yli. Hienoa. Hyvä minä. Niin sitä pitää. Että ei siitä sitten sen enempää.
Eilen sain sitten ostettua sen pyykinkuivaustelineen, ja jopa laitettua sen paikalleen. Se kävi jopa yllättävän kätevästi. Sitä ennen olin istunut jännittyneenä keittiön lattialla ohjekirja kädessä uuden pesukoneen edessä kun laitoin sen ekaa kertaa pyörimään... pysyykö vesi joka kohdasta siellä missä pitää eli putkien ja koneen sisäpuolella... pysyykö kone jotakuinkin paikallaan.... Kaikki meni jees ja nyt on annos puhtoisia vaatteita narulla roikkumassa. Pystytin myös kirjahyllyä lisää ja sain vähät kirjani siihen. Kyl se tästä.
Unensaannissa oli vähän vaikeuksia, ehkä se sänky pitäisi hankkia pikapuoliin, onhan se sohva ihan jees, mut...tai voihan se tosiaan ehkä mahdollisesti kukaties sittenkin olla niinkin, että unensaantiin vaikuttivat jotkut aivan muut asiat. Jaa-a. Ei voi tietää.
Koskapa viime postaukset ovat olleet niin - no - runollisia, vedetään tähän vähän kevennystä...
