Äh.

Miksi on päiviä kun tuntuu että mitä tekeekin ja sanookin niin melkein kaikki menee solmuun ja aiheuttaa harmistusta tai pahaa mieltä. Vaikka sitä ei tarkoita eikä varsinkaan halua. On sitä että tajuaa mitä sanoi tai teki, vaikka sitten sen hitusen liian myöhään. Ne harmittavat ja surettavat. Ja jos joku tekeminen vielä muistuttaa sellaisista piirteistä jotka harmittaa itseäänkin jossain toisessa ihmisessä ja jota piirrettä ei itselleen haluaisi geeneistä tai mistä vaan huolimatta niin se vasta harmittaa.
Sitten on hetkiä jolloin ei edes tajua mitä sanoi tai teki. Jotain kuitenkin. Sitten ärsyyntyy lisää siitä että huomaa sen mutta ei tiedä mitä se oli mutta se pitää sitten selvittää.

Ja miksi ei voi vain kytkeä päälle tai pois itsessään sellaisia piirteitä että asiat olisivat helpompia.

No näillä mennään. On sentään se joku jonka saa harmistumaan. Ja se on aika pirun ihanaa se. Ei se harmistus. Vaan. Ni.

Kehitystä

Eilen tuli siis turpiin. Jossain sisälläni tiesin että odotettavissakin oli. Mutta silti tuli. Ja tuntui.

Kysyn vaan, että missä HELVETISSÄ mun otsassa lukee, että tulkaa luokseni ja langetkaa minuun te jotka sitten pelästytte omia tunteitanne ja päätätte mieluummin elää tasaista elämää muurienne sisällä ilman mitään turhanpäiväisiä onnentunteita, toisihan se tosiaan mukanaan ehkä riskin kokea niitä voimakkaampia tunteita sieltä asteikon toisestakin päästä.

Mutta jotain on tapahtunut, jotain asiassa oli erilaista ja minussa on muuttunut sitten aiemman turpiinoton tältä vuodelta.

Vaiheesta 1 - hajoaminen - vaiheeseen 2 - vitutus - (edes osittain) siirtyminen kesti huomattavasti vähemmän aikaa.

Se kertoo minulle ensinnäkin siitä, mitä tämä tunne oli. Se ei sisältänyt siis todellakaan riippuvuutta. Se oli vain sitä jotain muuta. "Vain" ei siis ole tarkoitettu vähättelemään "sitä muuta" vaan sulkemaan tuo ensin mainittu pois.

Ja toiseksi se kertoo minulle, että annan itselleni jo helpommin luvan suuttua toiselle. Kyllä olen vihainen itsellenikin, kannan oman vastuuni, mutta olen vihainen myös toiselle osapuolelle. En tässä ala eritellä mistä, se on meidän välinen juttu.

Kiitos minä, joka olen selvästi edistynyt. Kiitos se yksi tyyppi Hesassa jonka avulla olen edistynyt.

Kiitos faija, jonka olkapäätä vasten sain itkeä.

Kiitos Kuuva. En ollutkaan koskaan ollut Kuuvassa niin pimeällä. Makasin selälläni kalliolla. Katsellen pilviä kuin aikanaan lapsena pulkkamäessä sairaalaan menoa edeltävinä iltoina.

Ja kiitos Emppu, joka tuki taas kuten on tehnyt koko elämäni ajan. Myös kaikkina niinä öinä sairaalassa. En edes halua ajatella kuinka paljon kyyneleitä ja räkää sekin on saanut kestää... :)

Ja kiitos sinä, joka teit nyt tämän kaiken. Kaikesta huolimatta.