Kysyn vaan, että missä HELVETISSÄ mun otsassa lukee, että tulkaa luokseni ja langetkaa minuun te jotka sitten pelästytte omia tunteitanne ja päätätte mieluummin elää tasaista elämää muurienne sisällä ilman mitään turhanpäiväisiä onnentunteita, toisihan se tosiaan mukanaan ehkä riskin kokea niitä voimakkaampia tunteita sieltä asteikon toisestakin päästä.
Mutta jotain on tapahtunut, jotain asiassa oli erilaista ja minussa on muuttunut sitten aiemman turpiinoton tältä vuodelta.
Vaiheesta 1 - hajoaminen - vaiheeseen 2 - vitutus - (edes osittain) siirtyminen kesti huomattavasti vähemmän aikaa.
Se kertoo minulle ensinnäkin siitä, mitä tämä tunne oli. Se ei sisältänyt siis todellakaan riippuvuutta. Se oli vain sitä jotain muuta. "Vain" ei siis ole tarkoitettu vähättelemään "sitä muuta" vaan sulkemaan tuo ensin mainittu pois.
Ja toiseksi se kertoo minulle, että annan itselleni jo helpommin luvan suuttua toiselle. Kyllä olen vihainen itsellenikin, kannan oman vastuuni, mutta olen vihainen myös toiselle osapuolelle. En tässä ala eritellä mistä, se on meidän välinen juttu.
Kiitos minä, joka olen selvästi edistynyt. Kiitos se yksi tyyppi Hesassa jonka avulla olen edistynyt.
Kiitos faija, jonka olkapäätä vasten sain itkeä.
Kiitos Kuuva. En ollutkaan koskaan ollut Kuuvassa niin pimeällä. Makasin selälläni kalliolla. Katsellen pilviä kuin aikanaan lapsena pulkkamäessä sairaalaan menoa edeltävinä iltoina.
Ja kiitos Emppu, joka tuki taas kuten on tehnyt koko elämäni ajan. Myös kaikkina niinä öinä sairaalassa. En edes halua ajatella kuinka paljon kyyneleitä ja räkää sekin on saanut kestää... :)
Ja kiitos sinä, joka teit nyt tämän kaiken. Kaikesta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti