Tässä nyt sattuneesta syystä on tullut pyöriteltyä taas näitä tiettyjä asioita päässään. Mutta tämä ei liity nyt viime aikojen tapahtumiin todellakaan mitenkään, tuli vain mieleen kun selailin kaiken maailman kuva- yms. tiedostoja tuolla tietokoneen syövereissä. Olin tämän ehtinyt todeta muutaman kerran jo aiemminkin, eipä vain ole tullut postattua tästä.
Väistämättä tietysti siellä koneella on myös kuvia menneen parisuhteen ajoilta eksineen, koirineen ja minuineen kaikkineen.
Totta kai muistan ja totta kai suurin osa muistoista on kauniita ja ne lämmittävätkin sillä omalla tavallaan. Mutta miten kaukaiselta ja etäiseltä hän, me ja se kaikki nyt kuitenkin tuntuu. Vielä loppukesällä minun oli niin kovin vaikea käsittää, vakuutteluista huolimatta (uskoin kyllä, pakkohan se oli), mitä se todella tarkoittaa ja miltä se tuntuu kun se on ohi ja nimenomaan kun on todella pystynyt päästämään irti.
Sitten niin vain yhtäkkiä oli käynyt. Olin päästänyt irti. Minulla ei ollut ikävä nimenomaan häntä - toki kaipasin ajoittain sitä läheisyyttä mitä parisuhteessa on. En kaivannut yhteydenottoa häneltä, en tuntenut tarvetta kertoa ja jakaa hänen kanssaan asioita. Olin taas avoin muulle maailmalle.
Niin paljon kuin se sattui kun sen yhtäkkiä (todellakin yhtäkkiä) ilmoitettiin olevan ohi. Niin paljon kuin halusin auttaa häntä ratkaisemaan ongelmansa ja kipukohtansa. Niin kauan kuin pidin hänestä ja toivon kipinästä kiinni jossain tuolla sisällä (tai ei se nyt kuulemma loppujen lopuksi niin suhteettoman kauan ollut, mutta pitkältä se tuntui - ainakin varmasti niistä jotka minua ja pohdiskelujani joutuivat kuuntelemaan).
Käsittämätöntä. Ja omalla tavallaan surullista. Mutta onneksi se sitten menee näin. Ja onneksi saldo jäi kuitenkin plussalle. Kiitos siitä.
Hienoja ajatuksia.
VastaaPoista