Helvetti tää elämä on ihmeellistä.
Miten voi tuntua niin hyvältä ja pahalta yhtä aikaa?
Viimeiset kaksi viikkoa mulle on paistanut sellainen aurinko että ei mitään rajaa. Elämään ilmestyi ihminen, jota ei voinut uskoa todeksi. Sitä yritti vakuutella itselleen, että joo ei mitään, tosi kiva - ihan mieletön kaveri. Kaveri. Kaveri. Kaveri. Koska toinen on varattu. Nauti siitä kaveruudesta. Älä anna itsesi edes toivoa enempää.
Kipinä on kuitenkin kipinä.
Eikä elämä mene niin. Sekin olisi liian helppoa. Sen toisen pitää vielä - paitsi olla liian hyvää ollakseen totta - alkaa hitto vie tuntea samoin mua kohtaan. Tänään sain sille lopullisen varmuuden ja näkihän sen myös sitten jo niin selvästi. Mutta samalla kun se minulle tunnustettiin, se myös otettiin pois. No pitääkö antaa itsensä retkahtaa varattuun? Kyllä sitä on aiheesta tullut viisasteltua aikaisemmin...
Tulevaisuutta ei siis ole. Meillä klikkaa ihan tajuttoman hyvin. Huumorintajut eivät voisi sopia paremmin. Mielenkiinnon kohteissa riitää samoja. Nähdään toisistamme asioita joita lähes kukaan muu ei. Ja tuntuuhan se mielettömän hyvältä kun näkee miten toinen reagoi ja käyttäytyy siinä lähellä. Ei tarvinnut kuin katsoa hetken niin se "mureni". Niin söötti ja lätkässä että. Mutta se ei vielä riittänyt. Ja se tuntuu pahalta.
Mutta näitä juttuja ei mitata ajassa. Ja vaikka se olisi sitten ollut tässä, se ei ollut yhtään vähemmän todellista.
You can't deny it baby
We drive each other crazy
You can't deny it baby
No two people ever felt this way
You can't deny it baby
We drive each other crazy...
No jotkut pystyvät kuulemma kylmäämään itsensä. Mutta en vaan ymmärrä miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti