Niin. Tässä minä taas päivitän tätä blogia sen sijaan että kokoaisin sitä SÄNKYÄ. Huomenna. Lupaan. Haen patjan myös. Varmasti.
Enkä luovuta ennen kuin sänky on ihan valmis.
Mutta nyt istun kissavillasukat (siis ei kissankarvavillasta, vaan kissakuvioiset) jalassa, syön ananas-pähkinärahkaa (en vielä tiedä pidänkö - vähän saisi olla rahkaisempaa ja ananaksisempaa) ja jogurtticashewpähkinöitä ja päivitän blogin. Sillä mitä ihmiset tekisivät jos he eivät saisi lukea blogiani? Meillä on velvollisuutemme. Monet lukevat sen heti lähes ensi töikseen aamulla töihin päästyään. Teitä on useampia, tiedän sen... haa. Mutta en käräytä teitä.
Ymmärtäähän sen. Nytkin tulee taas niin sisältörikasta ja asiapitoista tekstiä että huhhuh.
Tänään olin opettelemassa taas vaihteeksi juoksemista. Juostiin. Käveltiin. Juostiin. Käveltiin. Juostiin. Käveltiin. Juostiin. Yleensä juostiin pimeimmissä ja vaikeakulkuisimmissa kohdissa ja käveltiin kun päästiin tasaiselle ja valaistulle paikalle. Yhteensä kuitenkin 9 kilsaa ja rapiat. Ja joutsenvenytykset päälle. Au jalkaterä kramppaa. Etureisivenytys. Au takareisi kramppaa. Mutta kiltisti on purkillinen magnesiumia ollut jo monta päivää töissä työpöydällä. Hyvin auttaa siellä avaamattomana kramppeihin. Kyllä.
Niin ja tänään ei tule runoa. Tulee vanha juomalaulu. Tai laulu. No. Siis yksi säkeistö. Laulu on Kuubalainen serenadi. Voi älkää vaan kysykö miksi tämä tähän.
Tom lauloi murheellisesti
ja säesti Watkinson.
Minä nielin kyyneleitä,
olin kovasti onneton.
– Niin, rakastin sinua silloin
ja rakastan vieläkin,
ja sun (vaalean)punainen sukkanauhas
on aarteeni kallehin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti